Ehkäpä vielä

Kuulen huutoja, naurua joka pian vaihtuu ihastuneeksi huoahdukseksi muuttuen jälleen hiljaisuuden kautta itkuksi ja sitä rataa eri äännähdysten kautta äänien jatkuvaksi kakofoniaksi ympärilläni jonkin kantaessa samalla eteeni kuin tauluja joissa on kuvia, kuvia hienoista, surullista, iloisista, yllättävistä, aivan kaikki tunteet kattavista asioista, mutta olen kuin paksun lasipallon sisällä jonne nuo tunteiden herkät ja hennot lonkerot eivät pääse minua koskemaan.
Joudun ainoastaan katselemaan noita kuvia, nähden kyllä mitä ne esittävät ja ymmärtäen syyn viereisen olennon ääniin huudosta hennoimpiin äännähdyksiin samalla säälien ja kadehtien häntä sillä näen nuo mahtavat tunteiden lähes jumalolennot jotka yrittävät koskettaa minua hennoilla lonkeroillaan yrittäen edes hieman hipaista joskus rajusti raastaen, muttei mikään, ei mikään tunne voi tuota lumottua lasia särkeä, joten olen sen siunauksen ja kirouksen alainen kunnes on minun vuoroni, vuoroni jolloin tuo valkeaan asuun pukeutunut kaikista olevaisista mahtavin pysähtyy kohdalleni ja jonka läsnäoloakaan tuo lasi ei voi särkymättä kestää ojentaa kätensä vieden minut pois.

Näen puolisoni, katselen lapsiani, kuulen läheiseni kuolleen, lapseni oppii uimaan, ajamaan pyörällä, tai ihan mitä vain. En voi olla mukana ja yhtyä toisten iloon ja riemuun, suruun ja itkuun, en vain voi. Joskus olen saattanut ajatella kuinka olisi hienoa kun ei tuntisi mitään, mutta olen ollut silloin typerys ja olisin ansainnut silloin kunnon läimäytyksen itseltäni sellaisia miettiessäni.
Sisälläni on kuitenkin jokin joka tuntee, mutta se en ole minä, saan siltä ainoastaan makupaloja mitä joku muu tuntee, mutta jään itse kylmäksi, parempi kai tosin saada edes makupaloja kuin olla täysin ilman.