Myöhässä

Hän on myöhässä, myöhässä kotoa.
Hän tietää vanhempiensa jo odottavan ja hän voi kuvitella kuinka eteisessä vastaan tulevat ensin äiti kädet puuskassa ja hänen jäljessään isä toisella kädellä seinään nojaten, toinen rennosti housun taskulla ja kuinka pikku-veli kurkkii heidän välistään ilveillen huomaamattomasti tietäen mitä pian on tapahtuva. Se kaikki olisi aiheetonta, mutta kuinka selittää se heille, myöhästymiseen on kyllä hyvä syy, mutta kuinka sen voi selittää.
Askeleet käyvät sitä raskaammiksi mitä lähemmäs kotia hän pääsee ja se ilkeä tunne vatsasta jalkoihin valtaa alaa hänen kehostaan, "Kuinka selviän, mitä sanon?" hän miettii kuumeisesti.
Käsi nousee kohti kodin ulko-ovea kun se jo avataan ja sen takana odottavat ensin äiti ja hänen takanaan isä aivan kuten hänen kuvitelmissaan.
Hän astuu sisään ja sulkee oven takanaan.

Keitä ovat Suru ja Murhe?

Voin olla murheellinen monesta syystä samoin kuin surullinen, mutta nämä kaksi vaikka samankaltaisia ovatkin, ovat keskenään hyvin erilaiset. Voin murehtia, olla murheellinen jos ruoka on loppu kaapeista, mutta en ole siksi surullinen, jos taas jokin läheinen ihminen kuolee olen lähinnä surullinen, mutta myös murhetta voin löytää itsestäni ja sitten taas jos joku minulle tuntematon kuolee tulen murheelliseksi ja voin tuntea jopa hivenen surua hänen puolestaan, mutta kuinka nämä kaksi sitten eroavat toisistaan, en tiedä.

Hiillos

Yö laskeutuu suuren metsän ylle ja minä istun yhden sen suurista kuusista juurella, eksyneenä. Kuinka ihminen voikaan olla niin tyhmä, mennä nyt eksymään tuttuun metsään jossa on koko ikänsä kulkenut. Odotan aamua, etsijöitäni, mitä vain sillä minua pelottaa vaikkei mitään pelättävää olisikaan, kylmäkin jo kietoo minua otteeseensa.
Kuu nousee taivaalle ja metsä muuttuu aavemaisemmaksi kuin olisin osannut kuvitella. Siellä missä aiemmin näkyi kanto, näkyy nyt hirveä kivun vääristämä hahmo, se tarkkailee minua tai siltä minusta tuntuu vaikka tiedän sen olevan edelleen se sama kanto kuin aiemminkin. Revin kuusesta oksia peitokseni ja yritän nukkua, mutta uni karttaa pelkoani eikä saavu, ajatukseni harhailevat kunnes olen nukahtanut sillä havahdun kaukaiseen keskusteluun, puiden välistä kauempaa näkyy jokin valonkajo, minua etsitään.
Nousen nopeasti ylös ja lähden kulkemaan valoa ja ääniä kohden, mieleni tekisi huutaa "Täällä ollaan!", mutta se olisi mielestäni jotenkin noloa joten jatkan vain kukuani onnesta pakahtuneena. Tullessani lähemmäs huomaan valon lähtevän nuotiosta eikä lampuista niin kuin ensin ajattelin, ehkä he pitävät lepotaukoa etsinnöistäni ajattelen hieman pettyneenä.
Keskustelu hiljeni, he varmaan kuulivat askeleeni ja kuuntelevat nyt, että mikä siellä tulee, entä jos he eivät olekaan etsijöitäni vaan vaikka metsästäjiä aseet valmiina ampumaan minut vaikkapa karhuna, säikähdän ajatustani, minun täytyy ilmaista olevani eksynyt ihminen keskellä synkkää metsää eikä minua tarvitse ampua. "Minä se täällä vain olen, että jos olette minua etsimässä niin nyt tuota löysitte minut, mutta jos ette etsinytkään niin minä olen silti eksyksissä, että jos tuota, niin." Saan sanottua, samalla mielessäni itseäni sättien kuinka olisi ollut kuitenkin parempi huutaa innoissaan "Täällä ollaan!" kuin solkata jotain ihmeellistä josta en itsekään tajunnut asiaani. Astun pienellä puuttomalle alueelle jossa nuotion lämpö kietoo minut syleilyynsä. Nuotion takana näen pimeydessä kaksi hamoa, he ovat aivan hiljaa, tuijottavat vain kuin jotain kummajaista, en näe sitä, mutta voin tuntea heidän katseensa. Istun alas lämmittelemään, kukaan ei puhu mitään, vain nuotion rätinä rikkoo hiljaisuuden, joku laittaa lisää puita nuotioon.
Säpsähdän, aamu on valjennut, olin nukahtanut. Nuotion hiillos savuaa vierelläni, kauempaa kuulen huutoja "Hohoii!", etsijäni siellä huutelevat, vastaan huutoon omallani.

Naapuri

Naapurista kantautuu vasaroinnin ääni, taulukoukkujakohan siellä seinään isketään, nyt se taas taukosi alkaakseen kohta uudelleen, olen utelias, kärsimätön. Voisonpa mennä katsomaan mitä siellä nikkaroidaan, usutanko lapset kysymään heidän lastaan ulos ja kysyn sitten heiltä vai keksinkö itselleni jonkin verukkeen käydä ovelta kurkkaamassa, etsisin vaikka lapsiani.
Nyt alkoi naputus jälleen, ei, ei se voi olla taulukoukun vasarointia, liian pitkään kestää, liian pitkään. Mitä kummaa siellä vasaroidaan, betoniseiniin kun ei naulat uppoa, kasaavatkohan uusia huonekaluja, siinähän voi joutua paljonkin naulailemaan taustalevyyn nauloja.
Minun täytyy leipoa, leipoa pehmeitä muhkeita sämpylöitä, lastata ne puiseen koriin ja viedä heille maistiaiseksi, nähdä vasaroinnin syy, uteliaisuuteni on tyydytetty.

Hulluus

Seison ylväänä, mieli iloisena toiveita täynnä, suuria odotuksia tulevaisuudelta kun sitten seuraavassa hetkessä en uskalla veistä käteen ottaa etten itseäni sillä surmaa, viillä ihan vain vähän kuolettavasti. Minun on paettava, paettava mieleni kurimuksia, piiloudun kiven rakoon ja odotan, että tuo peloittava tunne on askeltanut ohitseni, niin ettei varjoakaan siitä näy. Nousen ylös, nousen pois kolostani, vastaani tulee ystäviäni, hymyssä suin naureskellen, yhdyn nauruun, poistumme horisonttiin. Kukaan ei tiedä, ei tiedä mitä pelkään, en edes minä itse.

Poliisiauto

"Minä haluan! Haluan, haluan!" huutaa poika leluhyllyn edessä osoittaen sormellaan sieltä jotain. "Tuota olen aina halunnut, se on ihan samanlainen kuin Petterillä, mutta tuossa aukeaa ovet ja minä olen aina halunnut tuollaisen poliisiauton!" Poika jatkoi.
"Mutta eikös sinulla jo ole monta poliisiautoa kotona?" kysyy äiti hieman hymyillen. "Ei tuommoista ja olen nähnyt televisiostakin kuinka sillä voi leikkiä vaikka mitä ja ne minun vanhat ovat ihan tylsiä ja huonoja" Poika selittää innoissaan ja ilmeeseen nousee mukaan jo hieman toivokin, ehkä äiti ostaa tuon, ehkä.
"Minun mielestäni tuo on aivan samanlainen kuin sinulla jo on, mutta jos omilla rahoillasi maksat niin minä ostan sen ja maksat sitten kotona takaisin, passaako?" kysyy äiti. "Joo! tämä on kyllä paras poliisiauto!" huutaa poika innoissaan ottaessaan pakettia hyllystä ja laittaessaan sitä ostoskärryihin.
Äiti työntää ostoskärryjä pitkin kaupan kapeaa käytävää ja miettii kuinka ihminen ei koskaan muutu, samanlainen olipa lapsi tahi aikuinen.

Perhonen

Katselen oksassa roikkuvaa koteloa jonka sisällä olevasta asukkaasta en voi päätellä onko se edes elossa, mutten siltikään voi luovuttaa vaan tarkastelen tätä ihmettä tänäänkin niin kuin useana päivänä aikaisemminkin.
Ei, ei se tapahtunut tänäänkään ajattelen poistuessani harmissani takaisin sisälle. Tuosta kotelosta on tullut minulle pakkomielle, päähänpinttymä, minun täytyy nähdä minkälainen olento sieltä kömpii ulos, minun on kerta kaikkiaan pakko.
Menee pari päivää eikä kotelossa näy elonmerkkejä ja alan jo luopumaan toivosta, että kyseinen kaveri on edes hengissä asumuksessaan, mutta sitten eräs kaunis sunnuntain iltapäivä saapuessani kotelon luo, näen kuinka sieltä yrittää vaivalloisesti työntyä ulos perhonen, en tiedä mikä perhonen se on eikä se näytä edes kovin kauniilta, mutta perhonen se on, minun takapihallani, minun kotelostani ja minä vielä saan nähdä sen tapahtuvan.
Mieleni tekisi auttaa tuota hentoa otusta, mutta en uskalla, se on niin heiveröinen, että se varmaan kuolisi tai ainakin vahingoittuisi pahasti jos yrittäisin sitä auttaa niinkin hellästi kuin vain kykenisin.
Ajatuksissani annan itselleni tehtävän, minä suojelen tätä heiveröistä olentoja ja en salli minkään pedon saada sitä ainakaan vahtimiseni aikana, aikana jona perhonen ei ole vielä valmis lentämään omilla siivillään omaan onneensa, mutta siihen asti aion seisoa tässä sen turvana ja tukena.
Aika kuluu ja perhonen ujuttautuu pikkuhiljaa ulos loukostaan ja päästyään ulos se kuivattelee itseään hyvän tovin ja kun aika on tullut se lähtee ja kuinka kaunis tuo olento onkaan. Katselen vielä kauan siihen suuntaan jonne se katosi sen jo mentyä ja tunnen valtavaa riemua ja toivoa sisimmässäni, että ehkä minäkin vielä kerran pääsen ulos kotelostani, ehkä joku on minunkin turvanani kunnes itse pystyn lentämään, omilla siivilläni.

Rappusilla

Pieni tyttö istuu kotinsa rappusilla nyyhkyttäen surkeasti, katselee välillä kulmiensa alta näkisikö kukaan hänen ahdinkoaan, mutta joutuukin pettymään, ketään ei näy.
Nyyhkytyskin vaimenee hänen huomatessaan västäräkin pyrstöään keikutellen tepastelemassa kasvimaalla, ruokaako etsiskelee. "Mikäs nyt on?" kuuluu äkkiä ääni tytön takaa. Tyttö säpsähtää ja alkaa itkunsa uudelleen, kuullessaan tuon tutun äänen, äidin äänen. "No, kun meillä oli koulussa..." Alkaa tyttö kertomaan.

Leipomo

"Tule, tule jo!" sanoo poika tarttuen isänsä suureen käteen vetäen häntä katsomaa jotain suurta ihmettä jonka tahtoo jakaa hänen kanssaan. "Odotahan nyt hieman." isä tokaisee selkä kumarassa pojan perässä kävellessään kohti takapihalla kohoavaa suurta metsää jota asuttavat suuret komeat männyt seisovat jylhäinä heti nurmikon reunalla.
"Joko tässä kohta ollaan perillä?" isä jo hieman tuskastuu "Ei minulla kyllä oikein koko päivää ole aikaa täällä metsässä seikkailla, pitäisi vielä töitäkin ehtiä tekemään." Silmissään innostunut loiste poika vetää isäänsä perässään otettaan kädestä tiukentaen kuin kuulematta sanaakaan isän puheesta. "Ihan kohta, tuon kiveä takana." poika osoittaa suurta kiveä muutama metrin päässä.
Isän uteliaisuus pojan innostusta kohtaan ksvaa pikku hiljaa lähemmäs jouduttaessa. Kiven taakse päästyään isän ilme on ymmyrkäinen, kasa risuja jotka on nostettu suurta kiveä vasten ja joiden alla on muutamia noin nyrkin kokoisia kiviä aseteltuna vierekkäin. Pojan silmien loiste on muuttunut suorastaan häikäiseväksi hänen suunsa noustessa hymyyn ja isä voisi jopa vannoa, että poika on tässä hetkessä kasvanut pituutta muutaman sentin. "Tuota, onpas se hieno...öh, maja ja kiviä ja kaikkea." sanoo isä hieman vaivautuneena ajatellen kuitenkin mielessään, kuinka hän lähtikin tämmöisen risukasan takia metsään kun olisi senkin ajan voinut aivan hyvin tehdä tärkeämpiä asioita kuten työtä tai vaikka juoda kupillisen kahvia. "Ei se ole maja vaan se on leipomo jossa tehdään leipää, siinä on sinulle ja äidillekin, mutta ne eivät ole vielä kypsiä."
Isän alkaessa jo hieman tuskastumaan "Ei minulla ole aikaa niitä nyt jäädä tänne odottamaan, jos minä menen jo kotiin niin tuo se minun kiv...eiku leipä sitten sinne, jooko?" "Joo" vastaa poika hymyillen isän pörröttäessään hänen hiuksiaan. "Hyvä." isä vastaa hymyillen ja kääntyy kävelemään takaisin kotitaloa kohden.
Isän selän häipyessä näkyvistä poika kyykistyy nostamaan kauniin pyören kiven leipomostaan pienen kyyneleen valuessa poskella, joka tippuen tuohon tuoreen leipäsen päälle kastelee siihen pienen tumman läiskän.

Käsi kädessä

En etsi sitä, en pakene sitä, mutta näen sen kaikkialla, tunnen kuinka se seuraa kannoillani minne ikinä menenkin. Välillä se näyttäytyy kuin vain muistuttaakseen olemassaolostaan, vinkaten mustalla kädellään järvestä, laulaen tuota suunnattoman kaunista seireenien lauluaan jonka pauloihin monikin on langennut.
Olen kuin en välittäisi tuosta rauhallisesta melodiasta, sanattomasta musiikista jota se laulaa kutsuen luokseen ikuiseen syleilyynsä, mutta en tahdo, sillä jossain, silloin tällöin, aivan kuin varkain näyttäytyy pilvien lomasta se pieni tuikkiva tähti joka tahtoo jakaa valonsa kaikille tarvitseville, antaen toivoa. Ehkä vielä saavutan tuon pienen valon joka kerran loisti sydämestäni, kerran olin lapsi, mutta sitten jokin repi tuon valon ulos sisimmästäni ja sitä olen etsinyt koko elämäni, mutta se tuntuu olevan kuin kangastus, harhakuva jota en voi koskaan saavuttaa, mutta se on ainoa jonka avulla voin voittaa tuon kylmän seireenin joka minua laulullaan kutsuu joukkoihinsa.
Pidän katseeni tähdessä ja jatkan kulkuani, minä kestän tämän, ajattelen samalla kun huomaan pienen lähes huomaamattoman tuikahduksen lähtevän tuosta pienestä tähdestä ja tunnen kuinka se täyttyy ilolla ja toivolla sillä sekin on koko elämänsä etsinyt, etsinyt takaisin kotiinsa, sydämeeni.
Matka voi olla pitkä ja vaikea, mutta yritän ja aion löytää tähteni, mutten voi saavuttaa sitä yksin. Siinä samassa kun käännän hieman katsettani, näen paljon suuremman valon kuin tuo minun tähteni, niin suuren ettei silmäni kestä sitä suoraan katsoa. Se sanoo "Minä olen kanssasi, aina."tarjoten kättään minulle, tartun tuohon vahvaan käsivarteen tuntien kuin Rakkauden kumpuavan sisimpääni. "Pidät vain kädestäni ja luotat Minuun niin saat sen mitä olet aina etsinyt, eikä mikään voi viedä sinua kädestäni."
Jatkan matkaani nyt pitäen kiinni tuosta kädestä ja kuullessani jälleen tuon ihanan sävelen ja tuntiessani ahdistuksen ja pelon nousevan sisimpääni puristan lujempaa turvaten tuohon käteen ja vaikka se ei kaikkea pelkoani ja ahdistustani pois veisikään niin se auttaa minut yön yli huomiseen.

Toverini

Ystäväni, olit aina tukenani, iloitsit kanssani kun olin iloinen, saatoin nähdä jopa kyyneleen silmäkulmassasi kun olin surullinen, riemuitsit saapuessani luoksesi.
Muistan ne kesäiset päivät jotka jaoit kanssasi vehreillä niityillä kukkasten loisteessa, kuinka tahdoitkaan seuraani talven harmaassa loskassa piristäen minua.
Olet nyt mennyt, mennyt jonnekin minne en voi seurata, mutta kun katson taivaalle kirkkaana talvi-iltana, voin nähdä hymyilevät silmäsi tähtien lomasta ja kuinka kirmaat esi-isiesi vainioilla vapaana ja onnellisena sillä tiedät jotain mitä minä en vielä tunne.

Huomenta rakkaani

Makaan sängyssä, kuulen ainoastaan naapureiden kolistelun alakerrasta, missä muut ovat? Yritän terästää kuuloani jotta kuulisin edes pienen kuiskauksen olohuoneesta merkiksi siellä olevasta elämästä, puolisostani ja lapsistamme, mutta kuulen vain hiljaisuuden vaimean huminan joka saa silmäni tuntumaan yhä raskaammilta taistellessani itseäni ylös sängystä. Ikkunasta saapuvasta valon määrästä voin päätellä aamun olevan jo matkalla päiväksi, mutta missä on perheeni? pitäisi nousta keittämään kahvia.
Nousen istumaan, venyttelen käsiäni ojentamalla ne suoriksi sivuille selkäni kaareutuessa tuohon ihanaan tunteeseen jonka se suo unisille lihaksilleni. Ryhdistäydyn, nousen ylös ja suuntaan kulkuni keittiöön kurkkien samalla muihin huoneisiin etsien perheenjäseniäni, turhaan. Saavun keittiöön jossa pöydällä makaa paperi kynä vieressään kuin kaksi vanhaa toveria. Nostan paperin käteeni.

"Mentiin kauppaan,
keitin kahvin ennen lähtöä
se on varmaan aika tuoretta.

Rakastan sinua!"

Ihana lämmin tunne valtaa kehoni ja saa hymyn nousemaan kasvoilleni, etsin heitä katseellani ikkunasta. Minä rakastan sinua.

Lumihiutale

Paiskaan ulko-oven kiinni perästäni, hirveä päivä, niin hirveä, että kihisen kiukusta. Kuinka joku sellainen kuin työkaverini ja pomoni ovat voineet koskaan selvitä tuohon asemaan jossa ovat, tai oikeastaan juuri sen vuoksi varmaan ovatkin.
Ensin kahvipöydässä kyllä kerrotaan ja setvitään kuinka epäoikeudenmukaisesti meiltä vaaditaan aivan liikaa ja kuinka se on työehtosopimuksenkin mukaan väärin ja kuinka asialle pitäisi tehdä jotain, kun sitten menen lupautumaan ottamaan asian puheeksi pomon kanssa kun on muutakin asiaa hänelle niin jopas on työkaverit ehtineet välittämään pomolle tiedon kuinka täällä minä olen tyytymätön järjestelyihin vaikka muiden mielestä hommat menee aivan oikein. Siinä pomon sättiessä minua siitä kuinka en välitä kuin itsestäni työkaverini ovat harvinaisen punakorvaisia töihinsä uppoutuneina aivan kuin he eivät kuulisi koko kovaäänistä keskusteluamme, olisin toivonut, että edes se läheisin työkaverini olisi jollain tavalla ilmaissut asian todellisen laidan, mutta ei.
Silloin päässäni napsahti, heitän työvaatteeni pois ja sanon itseni irti koko firmasta, tulkoon mitä vain niin aina se tämän työn voittaa ja olenpa valmis vaikka hieman maksamaan siitä, että saan tehdä jotain mistä todella pidän. Kotiin kävellessäni kuulen talitiasen titi-tyyttelevän, se kertoo jonkin hyvän olevan jo matkalla.
Ei minun kiukkuni nyt niin kihisevaa tainnut ollakaan, sillä huomaan olevani jo lähes normaali, helpottunut ennemminkin. Otan kaapista piparkakun ja päälle lohkaisen palan Auraa, istahdan keittiön tuolille. Ulkona lumihiutaleet leijailevat rauhallisesti alas omaan tapaansa, vapaina.


Lopuksi vielä ajatusten virkistämiseksi runo johon tänään törmäsin erästä kirjaa lukiessani.

Jumalien keinu

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan -
siksi kuin järjen valon häneltä vievät.

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuilussa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön -
sitten tulkohon tumma yö.

(Eino Leino, Kangastuksia, 1902)

Väsynyt

Väsyttää vietävästi, tuntuu ettei kirjoittaminenkaan onnistu halutulla tavalla. Toivon mukaan tämä menee pian ohi ja saan pääni takaisin sillä tuntuu kuin se olisi vaihdettu johonkin kuoreen joka vain humisee tuulessa ilman ainuttakaan järkevää ajatusta, juuri kun tunnen saavani ajatuksesta kiinni se pakenee käsistäni.
Syytän tästä lääkkeitä joita aloitin syömään jokin aikaa sitten, sivuoireiden pitäisi loppua parissa viikossa, mutta palautuuko pääni siinä samalla, entä jos ajatuksenikin menevät siinä samalla järjestykseen enkä enää löydä sieltä mitään uutta johon tarttua.
Ei ajatustensa kanssa eläminen masennuksessa mitään herkkua ole ja täytyy ottaa huomioon myös läheiset, lapset ja puoliso, joten riski täytyy ottaa ja vaikka uskon, tiedän ja toivon etteivät lääkkeet suoraan ajatuksiini vaikutakaan, mutta jos ahdistus onkin ollut voimavarani, entä jos muutun normaaliksi, sitä en tahoisi.

Laiturilla

Istun laiturilla, Heinäkuun aurinko lämmittää mukavasti kehoani, silloin tällöin pieni tuulen vire tuo järveltä kesäisen järven tuoksun joka saa ajatukseni käväisemään lapsuuden kesissä jolloin ensimmäisiä kertoja sain tutustua tuohon tuoksuun. Muisteluni katkeaa tunteeseen, että joku seisoo takanani, käännyn, en näe ketään, ainoastaan pyyhkeeni jonka olen tiputtanut limsapulloni suojaksi auringon paahteelta.
Pieniä kalanpoikasia käy kuin katselemassa minua veden pinnassa, en tiedä mitä ne oikeasti tekevät, mutta on kiva ajatella niiden uteliaana katselevan minua.
Taas tuo tunne, nousen ylös ja yritän erottaa jonkun joka voisi minua tuijottaa takaani metsästä "Onko siellä joku?!" huudahdan, muttei vastausta. Pelko alkaa hiipimään ajatuksiini, mieleeni alkaa nousemaan kaikkea typerää joita aikuisen ei mielestäni kuuluisi pelätä, mörköjä, piruja, mitä vain mielikuvitus mieleeni tuottaa.
Istun takaisin ja yritän lukea kirjaa jota olen yrittänyt lukea mietteideni lomassa, mutta tuo tunne saa pelkoni kasvamaan sisälläni niin etten kykene siihen, joudun jatkuvasti palaamaan takaisin jo lukemiini lauseisiin.
Nousen ylös, minun on mentävä sisälle rauhoittelemaan itseäni. "Tämä on täysin typerää!" ajatelen astuessani sisälle mökin hämärään.

Kaukaisilta lauteilta

Ennen saunaan menoa kävin tarkastamassa blogini ja huomasin, että tännehän on tullut kommentteja ja vielä kommentteja joihin tahtoisin vastata, muttei se ole niin helposti tehty, kirjoitettuani jotain huomasin tekstin olevan aivan jotain muuta mitä tahdoin kertoa ja jouduin tyhjentämään tekstikentän ja tämän saman tapahtuessa useastikin tyydyin kirjoittamaan vain "Kiitos", mutta kun minulla olisi enemmänkin sanottavaa kommentoijille mutten pysty. Miksi? Olisiko sitten helpompaa vastata negatiiviseen kommenttiin? Luulen, että olisi, mutta johtuuko se siitä, että olen valmistautunut ottamaan vain sellaista? Olenko kehittänyt itselleni niin vahvan puolustuksen, kovan kuoren, että kun toinen ei käykään kimppuuni niin joudun hämilleni, aivan kuin seisoisin väkijoukon keskellä täysin valmistautuneena taisteluun toisessa kädessäni kilpi jolla torjua iskut ja toisessa miekka jolla sivaltaa vastustajaani, mutta eteeni käykin ihminen joka tarjoaa minulle kauniin kukkasen.

Tästä saankin pohdittavaa kun seuraavan kerran uni loistaa poissaolollaan.

Yöllisiä ajatuksia

Jokin tuijottaa minua ovelta, se on Yö, yritän ajaa sitä pois, mutta se pysyy itsepintaisesti paikoillaan.
Suljen silmäni yrittäen löytää Unen pienen hännän töpön, mutta se sekoittuu ajatusten meteliin niin ettei sitä näy. Tunnen kuinka jokin tuijottaa, avaan silmäni, se on Aamu joka kurkkii jo ikkunasta, yritän saada sitä viipymään vielä hetken matkoillaan, mutta sen täytyy pitää kiinni sovitusta, nousen ylös ja hoidan lapsia kouluun. Huomaan kuinka jokin tuijottaa minua jostain kaukaa, se on Uni, se istuu pienen kummun päällä katsoen pää kallellaan kummastellen touhujani.
Täytyy tehdä ruokaa pikkuväelle, jokin vilahtaa aivan kasvojeni edestä, Uni on tullut eteeni puskemaan jalkojani yrittäen saada huomiotani, työnnän sen pois ja sanon, ei ole aikaa, mene pois, Uni ei kuuntele, se kulkee jäljessäni koko Päivän ajan.
Lapset täytyy laittaa nukkumaan Illan vahtiessa touhujamme, pääsen itsekin sänkyyn, suljen silmäni ja kutsun Unen viereeni, mutta sitä ei näy, kutsun uudelleen ja odotan, Uni saapuu hiljaa löntystäen kuin uhmatakseen ja osoittaakseen etten päivällä huomioinut häntä, yritän selittää hänelle ja luulen hänen ymmärtävän, nukahdan.
Avaan silmäni, jokin tuijottaa minua ovelta, se on Yö, Uni on poissa.

Pimeää

Tekisi mieleni luovuttaa, jäädä vain tähän paikalleni pimeään, odottaa mahdollista ohikulkijaa joka tarjoaisi käden ja kuljettaisi täältä pois, valoon.
Silloin kuulen äänen "Käänny takaisin jos mahdollista!" Takaani kaapista navigaattori antaa ohjeita, ehkä minun täytyykin palata, samaa tietä jota olen kulkenut, mutta matkani on ollut pitkä enkä edes muista minne olen ollut matkalla, voinko muistaa enää kaukaisia, aikaa jolloin ei ollut pimeää, yritän, ohjatkoon minua se kaikkein suurin, Hänen huomaan uskon käteni.

Kuura

Kuura on työntynyt ovesta sisälle kuin jokin pimeyden varjo ja ottanut haltuunsa osan oven karmia, mutta jonka etenemisen kotimme valo ja lämpö on siihen katkaissut. Niin heikko, mutta niin uhkaava on tuon olennon muoto kun se yrittää pitää kaikin voimin kiinni nurkastaan. Katsahdan sitä vielä ohimennen astuessani ulos vetäen samalla pipoa hieman syvemmälle päähäni, kokeilen takkini vetoketjun, sekin on kiinni, astun ulos ja suljen oven takanani. Ilma on kirkas ja puiden oksat kaareutuvat kankeina tuon mahtavan voiman edessä joka on värjännyt ne kuin kristallein puhtaan valkoiseksi. Uloshengitykseni tuottaa eteeni valkean pilven jonka läpi auringon säteidenkin on vaikea tunkeutua.
Tunnen kuinka tuo kylmä neito nipistelee poskiani ja silittelee kylmillä käsillään reisiäni, tihennän askeliani jotta saisin karistettua hänet kannoiltani. Hänen otteensa poskistani vain napakoituu, nostan takkini kaulusta suojakseni hänen yrittäessä pitää kaikin voimin kiinni minusta.
Auringon valo häikäisee silmiäni ja levittää jo lämpöään kasvoilleni. Kevät. Kevät on saapumassa, voin jo kuulla hänen kauniin äänensä kaukaisuudesta, ehkä jo piankin joutuu tuo kylmä, mutta niin kaunis neito pakenemaan tuon lämmön ja valon tuojan edeltä. Hyräilen mielessäni sävelmää, sävelmää jonka kuulin jo lapsena mummoltani.

Päivän kirjoitusannos "haikuilen" omiani.

Elämäni tie,
sitä kuolemaan kuljen,
saaden elämän.

Onko onnea,
nähdä kevään lintujen,
saapuvan kotiin.

Miksei itkuni
korvata voi määrällään,
murheeni määrää?

Mitä tapahtuu jos vain alan kirjoittamaan ilman mitään ajatusta.

Mies katsoo ikkunasta ulkona kevätauringon sulattamassa ojassa leikkiviä lapsia, hänen mielensä ajautuu omaan lapsuuteensa ja siihen viattomuuteen jollaisena maailma hänelle vielä silloin näyttäytyi. Nykyään hänen maailmansa on muuttunut, vääristynyt hän tahtoo uskoa ettei nykyinen ole oikeampaa ja, että vain lapsi voi nähdä maailman sellaisena kuin sen kuuluisi olla, viaton, kaunis ja puhdas, ilman mitään taakkaa josta hänen nykyinen maailmansa muodostuu.
"Isi, isi." kutsuu pieni vaalean kikkarapäinen poika, pään kurkistaessa ovenraosta isän työhuoneeseen, mutta mies on uppoutunut omiin muistelmiina, noihin kauniisiin menneisyyden haamuihin niin ettei hän kuule tai näe tuota pientä poikaa joka kaikin voimin yrittää pinnistää isänsä huomion itseensä nyt jo huutaen "Isi, isi!" Miehen ilme muuttuu ensin hieman yrmeäksi muistojen pirstaloituessa mielessään huutoon, mutta kääntäessään katseensa kohden poikaa hänen silmilleen nousee jälleen se sama hymy joka hänellä oli noiden muistojen telmiessä mielessään. "No?" Hän kysyy toisaalta lempeästi, mutta toisaalta äreänä siitä, että hänet keskeytettiin. "Mennäänkö nyt lennättämään sitä leijaa kun sinä sanoit, että kunhan on lämmintä ja tuulee ja nyt siellä on pikkuisen lämmintä ja tuulee?" Poika latasi niin kysymyksen kuin perustelutkin samaan lauseeseen. "Ei nyt." Mies vastasi ja nosti kynän käteensä kuin alkaen jatkamaan töitään. "Milloinkas sitten?" Pojan ilmeessä näkyi jo pettymyksen häivähdys, mutta toiveekkuus hänen silmissään peitti sen alleen. "Katsotaan huomenna." Mies tokaisi jo täysin työhönsä uppoutuneena muttei voinut olla huomaamatta kuinka tuon pienen pojan silmistä hävisi se kaikki voima joka niissä vielä hetki sitten loimusi, nyt tilalla oli vain pieniä kyynelten alkuja jotka yrittivät väkivalloin työntyä silmiin pienen pojan taistellessa kovasti vastaan ja saikin itkunsa hillittyä niin, että saattoi vielä jatkaa "Miksei vaikka yhden yön päästä tai kahden, miksi huomenna?" Sai poika sanotuksi lähes itkuun purskahten. Miehen kynä lopettaa liikkeensä paperilla ja mies nostaa katseensa kummissaan kohti poikaa jonka pää ja koko olemus on painunut kasaan vääristäen tuon yleensä niin sädehtivän olemuksen murheellisuuden kuvaksi. "Tuota, niinhän minä sanoin, että huomenna, sehän on ihan sama kuin yhden yön päästä." Mies vastasi hieman huvittuneena lapsen kysymykseen. "Niin, mutta huomenna voi olla milloin vaan kun yhden yön päästä on yhden yön päästä." Poika puolusti näkemystään hieman jo ryhdistäytyneenä ja toivoa takaisin saaneena.
"No, mutta jos asia todella on noin niin tehdäänpä niin, että pyydetään äidiltä hieman eväspalaa ja mennään lennättämään sitä leijaa nyt." Mies vastasi jo ääneen nauraen ja nakkasi pienellä ranteen liikkeellä kynän pöydälle.

Nainen katsoo ikkunasta ulkona kevätauringon lämmössä tuota pientä leijaa lennättävää miestään ja tuota pientä poikaa jotka kädestä toisiaan pitäen pitävät tuota lentävää aarretta ilmassa. Tuon ohikiitävän hetken mies saa jälleen maistaa sitä maailmaa josta hän niin haaveilee, mutta jos hän ei ole tarkkana niin hetki menee ohi ennenkuin hän huomaakaan ja aikuisuuden vallatessa jälleen hänen mielensä se vie myös tuon hetken tunteen mennessään ellei hän ehdi tarrautumaan siihen ja painamaan siitä edes pientä jälkeä mieleensä.

Aurinko paistaa, nainen hymyilee.

Murhetta ja melankoliaa, masennus.

Usein törmää eri keskustelufoorumeilla ja palstoilla kahteen näkökulmaan masennuksesta ensinnäkin se, että masentunut voi tehdä asioita jos todella tahtoo ja toiseksi masentunut ei voi masennuksessaan tehdä sitä. Esimerkiksi eräässä keskustelussa eräs masentunut kertoi kuinka hän saattaa olla joskus parikin päivää syömättä kun ei pääse kauppaan, ei vain kykene siihen. Tähän sitten tulee se joku sanomaa, että kyllä sieltä sängystä ylös pääsee jos vain tahtoa löytyy tarpeeksi ja on masentuneen laiskuuttaa ja tyhmyyttä jäädä sinne sänkyyn, mutta hyvä jos on ehtinyt tämä kirjoitus tallentua keskusteluun kun jo hyökätään puolustamaan masentunutta ja sitä ettei masentunut voi masennuksessaan nousta sieltä sängystä vaan on oman sairautensa vanki. Hölynpölyä molemmat! Ensinnäkin, olisi liiallista masennnuksen mahdin yliarvioimista väittää ettei masentunut pystyisi ylös nousemaan ja vastaavasti suurta aliarvioimista väittää hänen siihen pystyvän, masennus on siitä mielenkiintoinen tapaus, että samalla kun se voi niin se ei voi ja vastaavasti samalla kun ei voi niin voi ja jottei olisi liian yksinkertaista niin samalla kun voi niin voi ja kun ei voi niin ei voi.

Masennus on mielenkiintoinen tuttava jota tahdon oppia ymmärtämään, mutten sitä vielä osaa.

- Masennus on surua, joka vaikuttaa ihmisen kaikkien osien toimintaan. Se vähentää ruumiin ja sielun elinvoimaa tai ehkäisee sen kokonaan. Ja koska elinvoiman väheneminen on vahingollista, masennus on aina pahaa. (Baruch Spinoza)

Rakkaudesta ja sen olemassaolosta

Mieleeni palautui eräät loppukesän päivät jolloin mieleni kummasteli rakkauden olemusta ja ennen kaikkea mitä rakkaus on. Kävelin metsässä pohtien asiaa ja silloin keksin, että ihmisen rakastuessa hänen vatsansa ja mielensä ja jopa koko ruumis väräjää tuon tunteen voimasta eli rakkaus on se tunne jota tunnet toista eli rakkauden kohdetta kohtaan. Jatkoin matkaani muutamia metrejä varovaisen onnellisena saavuttamastani tuloksesta kunnes jouduin pysähtymään tajutessani ettei se tunne voi olla rakkautta ja rakastuminen yleensäkin on väärä sana kuvaamaan asiaa sillä siihen on parempikin sana, ihastua.
Jatkoin jälleen matkaani, harmissani, että joudun taas lähtemään alusta, mutta samalla huomasin tuosta rakastumisen romuläjästä jotain, joka ehkä voisi olla rakkaus. Aivan pieni, lähes huomaamaton asia paistoin roskan keskeltä. Jouduin jälleen pysähtymään tuon löytämäni rakkauden olemuksen edessä, rakkaushan on sitä, että tahtoo ja tekee kohteelle parhaaksi välittämättä omista haluistaan ja tuntemuksistaa eli nostaa rakkaimpansa itsensä edelle kaikessa. Jatkoin matkaani kotiin saakka, tyytyväisenä ettei rakkaus häviä vaikka tunne, valheellinen joka ei ole edes rakkaus, joskus häviäisikin.
En ollut kuitenkaan löytämästäni asiasta täysin varma ja jokin asiassa vaivasi sisintäni, joten otin aiheen uudelleen käsittelyyn, koettelin sitä ja se tuntui kestävän iskut ja koetokset kunnes keksin ettei tämäkään ole rakkaus vaan sehän on vain rakkauden aiheuttamaa toimintaa.
Mietin päätäni puhki, että mistä löydän rakkauden ja aina vain ajatukseni palasi tähän rakkauden aiheuttamaan toimeen nostaa rakkaimpansa itseään tärkeämmäksi. Silloin keksin virittää ansan rakkaudelle, alankin keksiä mikä on suurin rakkauden osoitus jonka voin antaa toiselle, ehkäpä silloin näen edes häivähdyksen tuosta suuresta voimasta. Helpoimmalta ratkaisulta tuntui lähteä miettimään aviopuolisoiden välistä rakkautta sillä, aviopuolisothan voivat osoittaa rakkauttaan monin eri tavoin, mutta ehkä suurin niistä on yksinkertaisesti kestää kärsivällisesti toista niin ettei muistele vanhoja ikäviä asioita joita toinen on tehnyt. Vaikka tämäkin oli jo paljon niin huomasin, että vielä suurempaa rakkautta ihminen voi tuntea lastaan kohtaan niin, että on valmis puolustamaan lastaan oman henkensä uhalla varmankin kuoleman edessä, toki näin voi tapahtua puolisonkin puolesta, mutta tämä nyt vain sattui tulemaan mieleeni näin.
Olin tyytyväinen sillä tunsin olevani jo lähellä rakkauden olemusta ja lähes pystyin jo koskettamaan sitä, mutten kyennyt siltikään näkemään sitä, joten minun täytyi jatkaa matkaani vielä syvemmälle vaikken kyennyt keksimään suurempaa kuin oman henkensä antaminen rakkaimpansa puolesta niin en ollut silti kyennyt löymään itse rakkautta sillä kuoleminen rakkaimpansa puolesta on vain rakkauden osoitus.
Asiasta kuitenkin oli karissut jälleen pois ylimääräistä sillä saatoin ymmärtää, että todellinen rakkaus on täysin pyyteetöntä, ilman mitään odotuksia itselleen. Todellista rakkautta olisi siis osoittaa rakkautta ilman mitään toiveita ja odotuksia vastarakkauteen, mutta se ei onnistu oikeasti vaikka olisikin sitä, sillä aina mielessä elää toivo vastarakkauteen.
Tässä vaiheessa löysin sen mikä on Rakkaus, se todellinen, se jota ihminen ei voi puhtaimmillaan koskaan toteuttaa, ainoastaan jakaa mitä hänelle on siitä annettu. Tajusin tämän kun muistin erään miehen antaneen itsensä kuolemaan koko maailman edestä ilman mitään takuita, että kukaan heistä ottaisi uhrausta vastaan ja siten homma olisi siltä osin turhaa, kyllä puhun Jeesuksesta ja hänen kuolemastaan jossa hän uhrasi itsensä tuskalliseen kuolemaan vain, että ihmiset jotka eivät häntä edes tunne saisivat mahdollisuuden vielä tänäänkin pelastuksen iankaikkisesta erosta Jumalaan ja rakkauteen.
Asian voi ohittaa olan kohautuksella ja todeta, että taas näitä tai sitten voi yrittää itse miettiä mitä rakkaus todella on ja kuinka sitä voisi suurimmalla mahdollisella tavalla osoittaa. Itse löysin nämä molemmat asiat samasta lähteestä, mutta jokainen on hyvä ja tekee omat matkansa, mutta jos matkaan lähtee niin sitä ei kannata jättää kesken näyttäisipä siellä perillä häämöttävän mitä vain.

Tämä kirjoitus on tarkoitettu lähinnä itselleni kuin päiväkirjan merkinnäksi, mutta kirjoitin sitä myös teille jokaiselle joka sattuu täällä pyörähtämään. Teksti on kohteestaan(itsestäni) johtuen vielä sekava köntti, mutta editoin sitä sievemmäksi paremmalla ajalla.
Loppuun vielä muutamia sanoja rakkaudesta entisaikojen viisailta joita kohtaan tunnen suurta rakkautta.

- Rakkauden mitta on rakastaa vailla mittaa. (Augustinus)

- Rakastavalle ei mikään ole vaikeaa. (Cicero)

- Oikeaa rakastamista on nimittäin juuri se, että itse kulkee tai antaa toisen ohjata itseään alkaen ensimmäisistä kauneuden aisteista kohti tätä viimeistä, askel askeleelta ylöspäin kuin portaita pitkin, yhdestä kahteen ja kahdesta kaikkiin ulkonaisesti kauniisiin ihmisiin ja kauniista ihmisistä taidoissa ilmenevään kauneuteen ja taidoista kauniisiin tietoihin, kunnes hän tavoittaa sen tiedon, joka on tietoa itsestään kauneudesta ja päätyy viimein tajuamaan, mitä kauneus on. (Platon)

Miksi kirjoitan blogiani?

Aloitin kirjoittamaan blogiin oppiakseni kirjoittamista tai oikeastaan muuntamaan ajatuksiani kirjoitettuun muotoon. Mielessäni on useinkin pitkiä ja hienoja tarinoita joita kirjoittamaan alkaessani huomaan saavani aikaiseksi ainoastaan lauseen tai pari, laadultaan mitä tökeröintä tekstiä. Samaisesta syystä tämän lyhyen tekstin kirjoittamiseen käyttämäni aika on jo nyt lähelle tuntia. Olen kasannut tekstistä ensin suuren möhkäleen, veistellyt siitä puolet pois ja lopulta vielä hionut tekstiä saaden aikaan sen mitä tässä on jäljellä.
Kuinka tämä voikin olla näin vaikeaa?

Lopuksi vielä kirjaan talteen erään ajatuksen joka on tänään mielessäni pyöriskellyt. Tämä on yksi syy blogin kirjoittamiseen, taltioida mietteitä muistiin itselleni ja ehkäpä myös muiden huviksi.

- Hän painaa päänsä tyynyyn saavuttaakseen huomisen, mutta herätessään huominen on jälleen askeleen edellä.

(Kokonaisaika 2 tuntia, aika kauan näin lyhyeen tekstiin.)

Uusi paikka vanha teksti

Jos olisikin olemassa sellainen olento kuin Perkele, se varmaan tahtoisi saada ihmiset pitämään Jumalaan uskomista naurettavana hölynpölynä, hihhuleiden ja hörhöjen ja ennenkaikkea tyhmien ja vanhanaikaisten ihmisten typeränä juttuna. Ehkäpä tuota voisi pitää jonkinlaisena merkkinä Perkeleen olemassa olosta ja jonkinlaisen persoonan sijoittumista sen nimen alle, mutta jos on Perkele niin on oltava myös Jumala ja jos on Jumala niin miksei myös Jeesus.
Jos tosin lähdemme ajatuksesta ettei ensimmäinen otaksumamme, että olisi jokin persoona kuin Perkele, joudumme hylkäämään myös Jumalan ja siten myös Jeesuksen, mutta jos lähdemmekin katsomaan asiaa toisin. Käsittääkseni nykyiset viisaat ja älyköt, osa ainakin myöntää, että on ollut sellainen historiallinen henkilö kuin Jeesus ja vaikka Hänet taidetaan mainita myös joissain Raamatun ulkopuolisissakin teksteissä(tämä on tosin vain muistikuva mielessäni) niin emme lähdekkään Hänestä vaan Hänen seuraajistaan ja tarkemmin Hänen opetuslapsistaan joista jokainen antoi itsensä vaaralle, vankeudelle ja kuolemalle alttiiksi todistaessaan Jeesuksen ylönousemusta ym. Joten jos nykyinen yleinen mielipide, että opetuslapset hakivat Jeesuksen pois sotilaiden ja ison kiven vartioimasta haudasta kuulostaakin "helpommalta" uskoa niin eikö ole epätodennäköistä, että nuo 11 ja lisäksi moni muu olisi pitänyt sellaisen valheen sisällään ja olisi ollut paljastamatta tuota salajuonta välttääkseen kidutuksen ja kuoleman ja olleet ainakin levittämättä tuota suurta uutista ylösnousseesta Jeesuksesta, mutta ei, juuri he olivat niitä jotka ensimmäisenä olivat antamassa henkensä uskonsa ja asiansa puolesta. Eikö tuo osaltaan todista, että Jeesus oli ja jos Hänen seuraajiaan uskoo jotka antoivat asian vakuudeksi henkensä, myös on kun kerran nousi kuolleista ja jos joku on kolme päivää kuolleena ja sitten vielä nousee eloon on kyseessä jo ihme ja jos asiasta löytyy vanhoja ennustuksia juutalaisten pyhistä kirjoista ja joissa kerrotaan Jumalasta niin voisi myös olettaa, että Jumalakin on ja varmaan sitten myös Perkelekin ja varmaan Raamatun tietoakin voi pitää uskomisen arvoisena, kerrotaanhan siellä näistä asioista joista voi löytää vihjeitä ja todisteita sen ulkopuoleltakin.
Osa käyttää pelastusliivejä veneillessään, siltä varalta jos sattuu jotain. Minäkin käytän pelastusliivejä, mutta uskon myös Jeesukseen joka voi pelastaa minut kun kuolen. Mitä sitten jos kaikki olisikin turhaa, enhän minä silloin siitä mitään tiedä jos kuolema on loppu, niin se on sitten siinä, mutta jos se onkin vain alku kuin Raamattu lupaa heille jotka Kristuksessa kuolevat, heille on paikka ikuisuudessa Jumalan yhteydessä. Mitä se kaikki ikinä tarkoittaa, ehkä pääsemme luomaan uusia maailmoita, ehkä, ehkä mitä vain, ei voi ihminen ymmärtää ikuisuutta, ääretöntä eikä Jumalaa.
Tämä oli minun pieni todistukseni uskostani itselleni ja ehkä jollekulle joka eksyy tähän lähinnä muistiinpano tyyliseen blogiini ja kyllähän tuollaisia vihjeitä Jumalasta löytyy paljonkin jos antaa niille mahdollisuuden tulla havaituiksi eikä jo valmiiksi pidä Jumalaa ehdottomasti hölynpölynä vaan ajattelee, että entä jos... Minäkin teen niin aivan kaiken aikaa aivan kaikesta esim. Entä jos ei Jumalaa olekaan? Entä jos kaikki onkin turhaa? mutta nykyisellään minä voitan enemmän kuin häviän, oli miten oli.