Mitä tapahtuu jos vain alan kirjoittamaan ilman mitään ajatusta.

Mies katsoo ikkunasta ulkona kevätauringon sulattamassa ojassa leikkiviä lapsia, hänen mielensä ajautuu omaan lapsuuteensa ja siihen viattomuuteen jollaisena maailma hänelle vielä silloin näyttäytyi. Nykyään hänen maailmansa on muuttunut, vääristynyt hän tahtoo uskoa ettei nykyinen ole oikeampaa ja, että vain lapsi voi nähdä maailman sellaisena kuin sen kuuluisi olla, viaton, kaunis ja puhdas, ilman mitään taakkaa josta hänen nykyinen maailmansa muodostuu.
"Isi, isi." kutsuu pieni vaalean kikkarapäinen poika, pään kurkistaessa ovenraosta isän työhuoneeseen, mutta mies on uppoutunut omiin muistelmiina, noihin kauniisiin menneisyyden haamuihin niin ettei hän kuule tai näe tuota pientä poikaa joka kaikin voimin yrittää pinnistää isänsä huomion itseensä nyt jo huutaen "Isi, isi!" Miehen ilme muuttuu ensin hieman yrmeäksi muistojen pirstaloituessa mielessään huutoon, mutta kääntäessään katseensa kohden poikaa hänen silmilleen nousee jälleen se sama hymy joka hänellä oli noiden muistojen telmiessä mielessään. "No?" Hän kysyy toisaalta lempeästi, mutta toisaalta äreänä siitä, että hänet keskeytettiin. "Mennäänkö nyt lennättämään sitä leijaa kun sinä sanoit, että kunhan on lämmintä ja tuulee ja nyt siellä on pikkuisen lämmintä ja tuulee?" Poika latasi niin kysymyksen kuin perustelutkin samaan lauseeseen. "Ei nyt." Mies vastasi ja nosti kynän käteensä kuin alkaen jatkamaan töitään. "Milloinkas sitten?" Pojan ilmeessä näkyi jo pettymyksen häivähdys, mutta toiveekkuus hänen silmissään peitti sen alleen. "Katsotaan huomenna." Mies tokaisi jo täysin työhönsä uppoutuneena muttei voinut olla huomaamatta kuinka tuon pienen pojan silmistä hävisi se kaikki voima joka niissä vielä hetki sitten loimusi, nyt tilalla oli vain pieniä kyynelten alkuja jotka yrittivät väkivalloin työntyä silmiin pienen pojan taistellessa kovasti vastaan ja saikin itkunsa hillittyä niin, että saattoi vielä jatkaa "Miksei vaikka yhden yön päästä tai kahden, miksi huomenna?" Sai poika sanotuksi lähes itkuun purskahten. Miehen kynä lopettaa liikkeensä paperilla ja mies nostaa katseensa kummissaan kohti poikaa jonka pää ja koko olemus on painunut kasaan vääristäen tuon yleensä niin sädehtivän olemuksen murheellisuuden kuvaksi. "Tuota, niinhän minä sanoin, että huomenna, sehän on ihan sama kuin yhden yön päästä." Mies vastasi hieman huvittuneena lapsen kysymykseen. "Niin, mutta huomenna voi olla milloin vaan kun yhden yön päästä on yhden yön päästä." Poika puolusti näkemystään hieman jo ryhdistäytyneenä ja toivoa takaisin saaneena.
"No, mutta jos asia todella on noin niin tehdäänpä niin, että pyydetään äidiltä hieman eväspalaa ja mennään lennättämään sitä leijaa nyt." Mies vastasi jo ääneen nauraen ja nakkasi pienellä ranteen liikkeellä kynän pöydälle.

Nainen katsoo ikkunasta ulkona kevätauringon lämmössä tuota pientä leijaa lennättävää miestään ja tuota pientä poikaa jotka kädestä toisiaan pitäen pitävät tuota lentävää aarretta ilmassa. Tuon ohikiitävän hetken mies saa jälleen maistaa sitä maailmaa josta hän niin haaveilee, mutta jos hän ei ole tarkkana niin hetki menee ohi ennenkuin hän huomaakaan ja aikuisuuden vallatessa jälleen hänen mielensä se vie myös tuon hetken tunteen mennessään ellei hän ehdi tarrautumaan siihen ja painamaan siitä edes pientä jälkeä mieleensä.

Aurinko paistaa, nainen hymyilee.