Kuura

Kuura on työntynyt ovesta sisälle kuin jokin pimeyden varjo ja ottanut haltuunsa osan oven karmia, mutta jonka etenemisen kotimme valo ja lämpö on siihen katkaissut. Niin heikko, mutta niin uhkaava on tuon olennon muoto kun se yrittää pitää kaikin voimin kiinni nurkastaan. Katsahdan sitä vielä ohimennen astuessani ulos vetäen samalla pipoa hieman syvemmälle päähäni, kokeilen takkini vetoketjun, sekin on kiinni, astun ulos ja suljen oven takanani. Ilma on kirkas ja puiden oksat kaareutuvat kankeina tuon mahtavan voiman edessä joka on värjännyt ne kuin kristallein puhtaan valkoiseksi. Uloshengitykseni tuottaa eteeni valkean pilven jonka läpi auringon säteidenkin on vaikea tunkeutua.
Tunnen kuinka tuo kylmä neito nipistelee poskiani ja silittelee kylmillä käsillään reisiäni, tihennän askeliani jotta saisin karistettua hänet kannoiltani. Hänen otteensa poskistani vain napakoituu, nostan takkini kaulusta suojakseni hänen yrittäessä pitää kaikin voimin kiinni minusta.
Auringon valo häikäisee silmiäni ja levittää jo lämpöään kasvoilleni. Kevät. Kevät on saapumassa, voin jo kuulla hänen kauniin äänensä kaukaisuudesta, ehkä jo piankin joutuu tuo kylmä, mutta niin kaunis neito pakenemaan tuon lämmön ja valon tuojan edeltä. Hyräilen mielessäni sävelmää, sävelmää jonka kuulin jo lapsena mummoltani.