Perhonen

Katselen oksassa roikkuvaa koteloa jonka sisällä olevasta asukkaasta en voi päätellä onko se edes elossa, mutten siltikään voi luovuttaa vaan tarkastelen tätä ihmettä tänäänkin niin kuin useana päivänä aikaisemminkin.
Ei, ei se tapahtunut tänäänkään ajattelen poistuessani harmissani takaisin sisälle. Tuosta kotelosta on tullut minulle pakkomielle, päähänpinttymä, minun täytyy nähdä minkälainen olento sieltä kömpii ulos, minun on kerta kaikkiaan pakko.
Menee pari päivää eikä kotelossa näy elonmerkkejä ja alan jo luopumaan toivosta, että kyseinen kaveri on edes hengissä asumuksessaan, mutta sitten eräs kaunis sunnuntain iltapäivä saapuessani kotelon luo, näen kuinka sieltä yrittää vaivalloisesti työntyä ulos perhonen, en tiedä mikä perhonen se on eikä se näytä edes kovin kauniilta, mutta perhonen se on, minun takapihallani, minun kotelostani ja minä vielä saan nähdä sen tapahtuvan.
Mieleni tekisi auttaa tuota hentoa otusta, mutta en uskalla, se on niin heiveröinen, että se varmaan kuolisi tai ainakin vahingoittuisi pahasti jos yrittäisin sitä auttaa niinkin hellästi kuin vain kykenisin.
Ajatuksissani annan itselleni tehtävän, minä suojelen tätä heiveröistä olentoja ja en salli minkään pedon saada sitä ainakaan vahtimiseni aikana, aikana jona perhonen ei ole vielä valmis lentämään omilla siivillään omaan onneensa, mutta siihen asti aion seisoa tässä sen turvana ja tukena.
Aika kuluu ja perhonen ujuttautuu pikkuhiljaa ulos loukostaan ja päästyään ulos se kuivattelee itseään hyvän tovin ja kun aika on tullut se lähtee ja kuinka kaunis tuo olento onkaan. Katselen vielä kauan siihen suuntaan jonne se katosi sen jo mentyä ja tunnen valtavaa riemua ja toivoa sisimmässäni, että ehkä minäkin vielä kerran pääsen ulos kotelostani, ehkä joku on minunkin turvanani kunnes itse pystyn lentämään, omilla siivilläni.