Hiillos

Yö laskeutuu suuren metsän ylle ja minä istun yhden sen suurista kuusista juurella, eksyneenä. Kuinka ihminen voikaan olla niin tyhmä, mennä nyt eksymään tuttuun metsään jossa on koko ikänsä kulkenut. Odotan aamua, etsijöitäni, mitä vain sillä minua pelottaa vaikkei mitään pelättävää olisikaan, kylmäkin jo kietoo minua otteeseensa.
Kuu nousee taivaalle ja metsä muuttuu aavemaisemmaksi kuin olisin osannut kuvitella. Siellä missä aiemmin näkyi kanto, näkyy nyt hirveä kivun vääristämä hahmo, se tarkkailee minua tai siltä minusta tuntuu vaikka tiedän sen olevan edelleen se sama kanto kuin aiemminkin. Revin kuusesta oksia peitokseni ja yritän nukkua, mutta uni karttaa pelkoani eikä saavu, ajatukseni harhailevat kunnes olen nukahtanut sillä havahdun kaukaiseen keskusteluun, puiden välistä kauempaa näkyy jokin valonkajo, minua etsitään.
Nousen nopeasti ylös ja lähden kulkemaan valoa ja ääniä kohden, mieleni tekisi huutaa "Täällä ollaan!", mutta se olisi mielestäni jotenkin noloa joten jatkan vain kukuani onnesta pakahtuneena. Tullessani lähemmäs huomaan valon lähtevän nuotiosta eikä lampuista niin kuin ensin ajattelin, ehkä he pitävät lepotaukoa etsinnöistäni ajattelen hieman pettyneenä.
Keskustelu hiljeni, he varmaan kuulivat askeleeni ja kuuntelevat nyt, että mikä siellä tulee, entä jos he eivät olekaan etsijöitäni vaan vaikka metsästäjiä aseet valmiina ampumaan minut vaikkapa karhuna, säikähdän ajatustani, minun täytyy ilmaista olevani eksynyt ihminen keskellä synkkää metsää eikä minua tarvitse ampua. "Minä se täällä vain olen, että jos olette minua etsimässä niin nyt tuota löysitte minut, mutta jos ette etsinytkään niin minä olen silti eksyksissä, että jos tuota, niin." Saan sanottua, samalla mielessäni itseäni sättien kuinka olisi ollut kuitenkin parempi huutaa innoissaan "Täällä ollaan!" kuin solkata jotain ihmeellistä josta en itsekään tajunnut asiaani. Astun pienellä puuttomalle alueelle jossa nuotion lämpö kietoo minut syleilyynsä. Nuotion takana näen pimeydessä kaksi hamoa, he ovat aivan hiljaa, tuijottavat vain kuin jotain kummajaista, en näe sitä, mutta voin tuntea heidän katseensa. Istun alas lämmittelemään, kukaan ei puhu mitään, vain nuotion rätinä rikkoo hiljaisuuden, joku laittaa lisää puita nuotioon.
Säpsähdän, aamu on valjennut, olin nukahtanut. Nuotion hiillos savuaa vierelläni, kauempaa kuulen huutoja "Hohoii!", etsijäni siellä huutelevat, vastaan huutoon omallani.