Ensin kahvipöydässä kyllä kerrotaan ja setvitään kuinka epäoikeudenmukaisesti meiltä vaaditaan aivan liikaa ja kuinka se on työehtosopimuksenkin mukaan väärin ja kuinka asialle pitäisi tehdä jotain, kun sitten menen lupautumaan ottamaan asian puheeksi pomon kanssa kun on muutakin asiaa hänelle niin jopas on työkaverit ehtineet välittämään pomolle tiedon kuinka täällä minä olen tyytymätön järjestelyihin vaikka muiden mielestä hommat menee aivan oikein. Siinä pomon sättiessä minua siitä kuinka en välitä kuin itsestäni työkaverini ovat harvinaisen punakorvaisia töihinsä uppoutuneina aivan kuin he eivät kuulisi koko kovaäänistä keskusteluamme, olisin toivonut, että edes se läheisin työkaverini olisi jollain tavalla ilmaissut asian todellisen laidan, mutta ei.
Silloin päässäni napsahti, heitän työvaatteeni pois ja sanon itseni irti koko firmasta, tulkoon mitä vain niin aina se tämän työn voittaa ja olenpa valmis vaikka hieman maksamaan siitä, että saan tehdä jotain mistä todella pidän. Kotiin kävellessäni kuulen talitiasen titi-tyyttelevän, se kertoo jonkin hyvän olevan jo matkalla.
Ei minun kiukkuni nyt niin kihisevaa tainnut ollakaan, sillä huomaan olevani jo lähes normaali, helpottunut ennemminkin. Otan kaapista piparkakun ja päälle lohkaisen palan Auraa, istahdan keittiön tuolille. Ulkona lumihiutaleet leijailevat rauhallisesti alas omaan tapaansa, vapaina.
Lopuksi vielä ajatusten virkistämiseksi runo johon tänään törmäsin erästä kirjaa lukiessani.
Jumalien keinu
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan -
siksi kuin järjen valon häneltä vievät.
Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuilussa kuohuu.
Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön -
sitten tulkohon tumma yö.
(Eino Leino, Kangastuksia, 1902)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti