A(H1N1)v

Miksi minä olen huono ihminen kun otan sikainfluenssarokotteen? En minä oikeasti tietenkään sen huonompi ole, mutta sellainen tunne tulee kun kuulee ihmisten keskustelevan rokotteesta ja sen ottamisesta ja heidän puheen sävynsä on jollain tapaa ylimielinen koko tautia kohtaan niin, että rokotteen ottajat kuulostavat pelkureilta ja tyhmiltä sillä eihän se ole tavallista nuhakuumetta kummempi tauti.
Tässä se outous juuri piileekin sillä jos aikaisempina vuosina riskiryhmään kuuluvana kerroin käyneeni ottamassa rokotteen joskus tulevaa influenssaa vastaan saan vastaukseksi myönteisiä kommentteja siitä kuinka on hyvä otta rokote kun sellaisen kerran saa, mutta nyt tilanne on toinen sillä olen typerys ja alemman luokan kansalainen ottaessani rokotteen mahdollista sikainfluenssaa vastaan. En ymmärrä.
Luulen kaiken johtuvan tämän sairauden alun dramaattisuudesta ja sen tappavasta voimasta siellä Meksikon seuduilla. Nämä ihmiset olivat silloin aivan kauhuissaan ja juttelivat iltapäivälehtien lööpeistä tukkien kauppojen ulko-ovien edustatkin päivitellessään kuinka tässä vielä käykään meille poloisille jos se tänne pohjolaankin saapuu lentokoneiden mahdollistaessa ihmisten nopean liikkuvuuden maasta toiseen, moni heistä oli valmis sulkemaan lentoliikenteenkin sikainluenssamaista meidän kotosuomeen.
Kun tauti sitten paljastuikin ei niin tappavaksi, alkoivat nämä ihmiset kääntämään kelkkaansa ja puhumaan etteihän tuo ole kovin kummoinen tauti, tavallisen nuhakuumeen veroinen jonka seurauksena korkeintaan pari päivää ollaan töistä pois ja sitten nopeasti takaisin.
Rokotteiden valmistuessa ja saapuessa kohti kotimaatamme alkoi puheet rokotteen ottamisesta ja siitä kuinka rokoteohjelman mukaan edetään. Moni alkoi puhumaan kuinka rokotetta ei ole edes testattu tarpeeksi ja kuinka siitäkin voi tulla vaarallisia jälkiseuraamuksia rokotteen ottajalle ja eihän se edes ole kuin pieni lentsu joka sairastetaan pois sen sattuessa kohdalle.
Kun sitten kerrot ottavasi rokotteen kun sen aika kohdalle tulee niin nämä sankarit rintaansa röyhistellen ja vitsiä asiasta väännellen vähättelevät koko rokotteen tarpeellisuutta ja kuin on ylireagointia koko touhu.
Ymmärrän toki heitäkin sillä ei tuo perusterveelle ihmiselle ole kovinkaan vaarallinen, mutta tavallinenkin kausi-influessakin tappaa ihmisiä suomessa joka vuosi, joten riskiryhmään kuuluvien on mielestäni järkevää ottaa kyseinen rokote ilman muuta vastaan kun sellainen kerran on saatavilla ja ei taudin vaarallisuutta heille pidä mennä vähättelemään.
Onhan tuohon kuollut joitakin aivan terveitä nuoria ilman mitään syytä, joten ottakoot jokainen joka rokotteen haluaa ja jokainen joka ei rokottetta tahdo, jättäkööt ottamatta, jokaisen oma asiahan se on.

Metsä

Tom katseli kuinka nuo vanhat puut vetivät ylös juuriaan samalla latvojaan hitaasti puolelta toiselle huojuttaen saadakseen ne nousemaan syvältä maan tiukasta syleilystä josta ne olivat nostaneet tarvittavan ravinnon puiden viettäessä määrättyä lepoaan jo vuosituhansien ajan. Kauan ennen lepoaan puut olivat kulkeneet maalla kuin mikä tahansa toinen eläin tai kasvilaji, mutta puiden vielä lisääntyessä niiden kohtalona oli joutua lepoon jo aikaisemmin leponsa aloittaneiden kasvien seuraksi.
Vuosituhannet kuluivat eikä kukaan enää tuntenut puiden todellista luontoa niin, että niiden arvostus liittyi enää siihen kuinka hyvää tavaraa mistäkin lajista saadaan tuotettua ja niitä käytettiin häikäilemättömästi hyväksi kunnes nyt, nyt oli puiden aika, nyt oli heidän aika lopettaa lepo ja ilmaista todellinen olemuksensa heitä riistäneille ihmisille.
Tom katsoi piilostaan suuren kiven takaa kuinka hänen ympärillään valtavat kuuset ja männyt seuranaan kauniit koivut ja isiensä ja äitiensä vierellä vesat nuo nuoret ja taipuisat puiden alut kulkivat suurena metsänä eteenpäin runnoen kaiken ihmisen heiltä riistämällä tekemän tieltään kuin ei mitään, niin valtava oli tuon metsän voima sen laajetessa puiden liikkeiden mukaan. Siinä samassa Tom huomasi kuinka suuri vaahtera astui hänen piilopaikkansa luo ja näytti aivan siltä kuin tuo suuri puu olisi katsonut häntä ja mittaillut näkymättömillä silmillään mikä hän on.
Tiedättekö sen virneen joka pienellä pojalla on hänen repiessä kärpäseltä siipiä tai lukilta jalkoja? Sellainen nousi myös tuon vaahteran rungolle sen katsellessa tuota ihmistä piilossaan kiven takana.
On täysikuu ja ilma on viileä, puut jatkavat kulkuaan. Huomenna aamu sarastaa puiden aikakauden alkua.

Järkäle

Kivi, tuo kivi on ollut paikallaan varmaankin aina ja luulenpa sen syntyneenkin tuossa kohden, kohdassa jossa se on tänäänkin, nyt keskellä peltoa.
Lapsena olen leikkinyt monet leikit sen päällä ja minua aiempien sukupolvien lapsetkin ovat sillä kiipeilleet ja kaivertaneet piirroksiaan sen kylkeen, jättäneet jälkeensä jotain itsestään, jotain minkä vielä tänäänkin voi kuulla tuon kiven luona ollessaan. Se on menneiden aikojen ääni, ilon ja riemun ääniä, kesäisiä päiviä, lasten ääniä jo menneiltä sukupolvilta.
Tämä kivi oli lapsena se maailman suurin kivi niin minulle kuin toisillekin kylämme lapsille. Nykyään se on vain suuri kivi, mutta siinä on silti tänäänkin jotain aikojen tuomaa kunnioitettavaa jylhää karismaa jota monikin ohi kulkiessaan kääntyy katsomaan.
Nyt pellon toisella laidalla näkyy työkoneita, suuria ja mahtavia nekin, niillä tehdään tähän tien ja kivi saa väistyä sen edellä. Se on vain kivi, mutta silti sen mukana menee jotain sukupolvia kestänyttä, jotain suurempaa kuin vain tuo mahtava kivi.
Mikään ei ole ikuista.

Kirjoittamisesta

Olo on kuin urheilijalla jolla on kaikki mahdollisuudet voittaa ja kaiken todennäköisyyden mukaan hänen pitäisikin niin tehdä, mutta jotain menee pieleen, hän ei vain voita vaikka kuinka repisi koska häneltä puuttui se "rentous" jonka avulla saavutetaan jo paljon. En tarkkaan tiedä mitä tuo rentous pitää sisällään, onko se vain itseluottamusta vai ihan vain tavallista rentoutta vai onko se jopa jotain täysin yliluonnollista lennokkuutta hoitaa asiansa, en tiedä.
Vertaukseni on siitä huono etten ole mitään voittamassa saati edes kilpailemassa, yritän vain kirjoittaa, mutta saadessani jotain aikaiseksi mieleni tekee oksentaa, niin etovana tuo teksti jälkeenpäin näyttäytyy tietokoneen näytöltä. Ehkä se menee yliyrittämiseksi tai kirjoittamiseksi ilman oikeata ajatusta kirjoittamastaan asiasta. Ärsyttää, olisi mukava kirjoittaa siten, että itsekin voisi samanlaista tekstiä mielellään lukea ja mistä itsekin oikeasti tykkäisi. Ehkä minusta ei vain ole kirjoittamaan tai ehkä nuo maailman mahtavimmatkin kirjoittajat suoltavan välillä sata sivua tekstiä joista vain kymmenen on kelvollista julkaistavaksi ja ne huonommat erottuvat juuri siinä etteivät he heitä mitään hukkaan, minä tosin olen vielä huonompi sillä en saa edes pientä tekstin pätkää kirjoitettua josta saisin edes yhden kunnon virkkeen talteen otettavaksi. Blogissani on sen kymmenen valmiiksi kirjoitettua luonnosta joista ei edes muokkaamalla saa aikaiseksi mitään sellaista jonka viitsisin julkaista. Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu jostain syystä mukavalta, toisin kuin aiemmin pävällä kirjotitamani puurros jonka julkaisinkin, mutta jouduin sen myöhemmin poistamaa sillä se oli niin ristiriidassa kaiken sen kanssa kuinka tahtoisin kirjoittaa, ei niinkää sen mitä tahtoisin.

Harmaa

Harmaa, tai ei edes harmaa ole kyllin harmaa sana ilmaisemaan ulkona olevaa säätä, on jälleen syksy. Katselen kaihoisasti pilvien raosta hieman paistavaa punaista taivaan rantaa, tiedän auringon olevan siellä jossain, kuin piileskelemässä minua, vältellen kuin olisi häpeissään tulevan talven vuoksi jolloin hänellä on jokin tärkeämpi kuin minä, joku jonka luona viipyy kauemmin kuin minun, hän käy vain hieman näyttäytyen, ohimennen, kuin säälien minua joka värjöttelen talven pimeyden saapumista odottaen.
Pelkään tuota hirveää pimeää joka syö kaiken voimani, saadakseen voimaa taistella auringon langettamaa valoa vastaan, epätoivoisena kuin poikasiaan suojeleva eläin, tehden kaikkensa jo valmiiksi hävityssä näytelmässä, tarttuen viimeiseen oljenkorteen, ehkä. Tuo Ehkä saa niin monet tarttumaan siihen kuin se voisi pelastaa, mutta siltikin, kaikki, niin turhaa ja lopputulos on väistämätön, pimeä ei koskaan voi voittaa, ei koskaan.
Vettä, jälleen vettä, huomaan tuulen joka tuo jostain tuoksun, tuo tuoksu on tulevan talven tuoksu, se on siis jo lähellä, tulossa kuin varkain, yllättäen niin kuin aina, vaikka tulon voikin aavistaa, ei tarkkaa hetkeä voi tietää, se täytyy vain kokea.

Neljän kuukauden tauko

Aikaa on jälleen kulunut paljon sitten viime kerran tai oikeastaan se aika minnekkään ole kulunut, minä vain olen ollut sen ulkopuolella enkä ole huomannut sen kulkua nurkan takaa.
Miksi aika siten tuntuu kiihdyttävän askeliaan juuri minun kohdallani, miksi se ei matele kuin lapsena mummolan olohuoneessa ukin ja mummon nukkuessa päiväuniaan? Ehkä aika todellakin kuluu tänään nopeammin kuin 20 vuotta sitten tai minun ajantajuni on jollain tapaa muuttunut, kuka tietää? kuka voi sen todistaa puoleen jos toiseen? samassa ajassahan täällä kaikki eletään ja jokaisella on vain se minkä itse kokee itsellään olevan ja mielipiteistähän on turha kiistellä. Joku voi nyt todeta, että eihän se aika minnekkään ole muuttunut, voinhan sen jo todistaa tähdistä, atomeista, mistä sen nyt kaikkialta sitten voisikaan, kun ei sitä voi, sillä jos aika muuttuu, muuttuu kaikki muukin.

Yritän jälleen kerran astua tähän kirjoittamisen maailmaan sen pienen salaisen oven kautta jonka kautta voin siihen kömpiä kuin pieni lapsi sängyn alla rymytessään. Jos vain mahdun, sillä tuo pieni ovi näyttää pienemmältä kuin muistinkaan ja en tiedä kuinka täynnä olenkaan, niin itseäni kuin kaikkea muutakin turhaa jotka vatsalleni on muodostanut suurempia tahi pienempiä makkaroitaan, ehkä olen hoikempi kuin viimeksi, ehkä olenkin paremmassa kunnossa ja pääsen solahtamaan tuohon taianomaiseen maailmaan kuin tuosta vaan, ilman ähräystä ja ponnisteluja.

Jälleen on se aika, että minulla on hirmuiset luomisen tuskat, mieleni tekisi piirtää, maalata, rakentaa, veistellä ja kirjoittaa. Valitsen nyt kirjoittamisen ja ehkä teen kaiken muunkin, mutta siinäkin on vaaransa, voin painua jälleen siihen upottavaan suohon josta ylös pääseminen ei ole aina niinkään varmaa.


- Ole kaikessa kohtuullinen. (Thales)

Ehkäpä vielä

Kuulen huutoja, naurua joka pian vaihtuu ihastuneeksi huoahdukseksi muuttuen jälleen hiljaisuuden kautta itkuksi ja sitä rataa eri äännähdysten kautta äänien jatkuvaksi kakofoniaksi ympärilläni jonkin kantaessa samalla eteeni kuin tauluja joissa on kuvia, kuvia hienoista, surullista, iloisista, yllättävistä, aivan kaikki tunteet kattavista asioista, mutta olen kuin paksun lasipallon sisällä jonne nuo tunteiden herkät ja hennot lonkerot eivät pääse minua koskemaan.
Joudun ainoastaan katselemaan noita kuvia, nähden kyllä mitä ne esittävät ja ymmärtäen syyn viereisen olennon ääniin huudosta hennoimpiin äännähdyksiin samalla säälien ja kadehtien häntä sillä näen nuo mahtavat tunteiden lähes jumalolennot jotka yrittävät koskettaa minua hennoilla lonkeroillaan yrittäen edes hieman hipaista joskus rajusti raastaen, muttei mikään, ei mikään tunne voi tuota lumottua lasia särkeä, joten olen sen siunauksen ja kirouksen alainen kunnes on minun vuoroni, vuoroni jolloin tuo valkeaan asuun pukeutunut kaikista olevaisista mahtavin pysähtyy kohdalleni ja jonka läsnäoloakaan tuo lasi ei voi särkymättä kestää ojentaa kätensä vieden minut pois.

Näen puolisoni, katselen lapsiani, kuulen läheiseni kuolleen, lapseni oppii uimaan, ajamaan pyörällä, tai ihan mitä vain. En voi olla mukana ja yhtyä toisten iloon ja riemuun, suruun ja itkuun, en vain voi. Joskus olen saattanut ajatella kuinka olisi hienoa kun ei tuntisi mitään, mutta olen ollut silloin typerys ja olisin ansainnut silloin kunnon läimäytyksen itseltäni sellaisia miettiessäni.
Sisälläni on kuitenkin jokin joka tuntee, mutta se en ole minä, saan siltä ainoastaan makupaloja mitä joku muu tuntee, mutta jään itse kylmäksi, parempi kai tosin saada edes makupaloja kuin olla täysin ilman.

"Näkemiin"

Tiedän, tiedän, että jo kerran palasin, mutta palaan jälleen vain kertoakseni etten tiedä milloin taas palaan. En vain tiedä, en kertakaikkiaan tiedä kuinka voisin jaksaa kirjoittaa enää mitään. Syy miksi täällä kirjoittelen on menettänyt jälleen kerran merkityksensä, minua ei huvita oppia kirjoittamaan eikä minua voisi vähempää kiinnostaa joku koulu näennäisine viisauksineen ja oppeineen joten minulla ei ole syytä oppia kirjoittamista edes pääsykokeisiin sillä niihin en mene, en vain jaksa.
Jaksamiseni ei ole vain tämän hetken ongelma vaan se on hiipunut hiljalleen kohden alavireyttään mielialani sahatessa siinä lomassa omaa tanssiaan tehden elämästä jopa hetkittäin elävää.
Tämä ei ole kohdallani mitenkään tavatonta, että jaksamiseni johonkin asiaan hiipuu, niin on käynyt vuosien ajan jokaiselle mielenkiintoiselle asialle johon olen tarmoni kohdistanut ja lopulta polttanut sen hennot siivet tehden siitä itselleni epämukavaa ja luotaan työntävää joten jos minä en ole muuttunut tai maailma ympärilläni, en enää koskaan kirjoita tänne, mutten sano tätä varmaksi sillä tahdon antaa itselleni vielä mahdollisuuden, mahdollisuuden palata, palata vielä kerran...

F31.6


-Epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on teeskennelty oikeudenmukaisuus. (Platon)

Surumielisyyttä

Voisin itkeä, huutaa, parkua, mutta en saa ulos pienintäkään ääntä jolla voisin helpottaa tuskaani joka velloo sisälläni. Tuo ikävä surumielisyyden neste aloitti kerääntymisensä sisääni juuri sillä samaisella hetkellä kun huomasin ajatusteni olevan jälleen kirkkaita ilman tuota sekavuuden vauhdikasta temmellystä, mutta hintana tuon myrskyisän mieleni tyyntymiseen on hiljalleen kasvava surumielisyys jonka tiedän tai pelkään kasvavan hiljalleen täydeksi masennuksen ja melankolian hirveimmäksi helvetiksi.
Kuinka voisin laskea itsestäni ulos tuota kuolettavaa myrkkyä joka yrittää turmella minut? Kuka yrittää murhata minut ensin jännittämällä minut äärimmilleen ja kuin taikaiskusta palauttaa hetkeksi, vain hetkeksi tuohon ihanaan rauhaliseen olotilaan johon tuon hirveän kuoleman nesteen keräytyminen saa hiljalleen aikaan hirveitä mieleni kuvia jotka kuin nauraen irvokkaasti aloittavat pyörimisensä mieleni syövereistä.
Tiedän, tiedän, että kun selviän tästä saan taas joskus muutaman ihanan normaalin päivän jolloin jaksan ja voin nauttia perheestäni kunnes vaaka aloittaa hitaan vajoamisen tasapainoisesta asemastaan kohden tuota toista ääriasentoaan.

Palaamisia

Olen palannut, olin suuren ja mahtavan myrskyn kourissa jossa sain kokea uskomattomia. Kuulin ja näin asioita joita ihmiselle ei normaalisti suoda koettaviksi, ei edes pahimmissa painajaisissaan tuo onneton ihmisparka osaa tuntea sellaisia asioita, onneksi, onneksi.
Kuin saatoit arvata en puhu nyt mistään normaalista myrskystä joka vie talojen katot ja katkoo metsiemme puut, vaan myrskystä joka on riehunut mielessäni jo vuosia, mutta roihahtaen nyt lähes täyden hulluuden partaalle jossa mielialani vaihtelut saivat rajuudellaan ja nopeudellaan minut todellakin miettimään mieleni terveyttä, mutta olen nyt jälleen palannut, vahvempana ja viisaampana kuin täältä lähtiessäni, mutta edelleen myrskyssäni kuitenkin, myrskyssä joka laantuneena saa ainoastaan tuuliviirin hetkittäin vaihtamaan suuntaansa kuin paikkaansa hakien, mutta tiedän sen vain odottavan, odottavan lisää energiaa voimistuakseen jälleen tuoksi tuhon välineeksi joka ei säästä tieltään ketään.


Niin, en tiedä oikeastaan mitään järkevää syytä miksen ole käynyt blogiani päivittämässä sen enempää kuin toisten blogeja lukemassa, mutta varmaan aika pitkälle syy on juuri hirveän huonossa olossani ja voimien vähyydessä, mutta nyt täytyy jälleen yrittää kirjoittaa samasta syystä kuin aiemminkin eli oppiakseni kirjoittamaan ja nyt siihenkin on "oikea" syy, pääsykokeet. Hain kouluun ja nyt vanhoja pääsykokeita netistä selaillessani huomasin kirjoittamistaidon olevan aika tärkeässä roolissa kokeessa. Kirjoittamisen lisäksi minun tulisi opetella jokin ohjelmointikieli ja aikaa siihen on noin kuukausi joka hirvittää hieman sillä minulla ei ole ohjelmoinnista ennestään oikeastaan pienintäkään taitoa, mutta onneksi tuo pimeän puolen maailma jota internetiksikin kutsutaan pitää sisällään paljon kattavaa tietoa ohjelmoinnista joten minulla on mahdollisuus, pieni, mutta kuitenkin mahdollisuus. Pienikin on suhteellista.

Elossa

Oloni on hirveä, mahaan koskee ja oksettaa, minä elän! Niin, vaikka oloni on kaikin puolin mitä huonoin näin mahataudissa niin en ole siltikään ollut aikoin näin onnellinen sillä tunnen eläväni, olevani kerta kaikkiaan mitä hirveimmässä olotilassa, mutta elossa.
Tätä ei voi selittää mitenkään järkevästi, mutta on kiva olla kipeä jos muuten ei voi tuntea elämää tai mitä tämä onkaan. :-)

Kuningas

Lattialla makaa yksinäinen pähkinä kuin eksyneenä jonnekin outoon paikkaan minne se ei edes kuulu. Itseasiassa se ei ole edes pähkinä vaikka sitä siksi kutsutaankin, se ei taida itsekään tietää olevansa ennemminkin herne kuin tuohon ylhäiseen pähkinöiden sukuun kuuluva olento.
Se on kulkenut koko elämänsä matkan tuohon kauniiseen harhaan kietoutuneena, niin se on nyrpistellyt nenäänsä pavuille ja riiseille kuin olisi jotain enemmän kuin ne ja kuinka väärässä, niin väärässä se onkaan ollut.
Pian jostain eteisestä saapuu imuri ja vie tuon pähkinän irvikuvan pölypussin syövereihin ja ajan kuluessa se kulkeutuu kaupungin laitamille, kaatopaikalle jossa eräs suuri rotta kaivaa sen esiin kätköstään ja tekee siitäkin lopun täyttääkseen oman vatsansa.
Niin oli sen taival vain petosta ja sukunsa alhaisempi kuin luulonsa, käytöksensäkin oli ala-arvoista, olisiko ollut noin jos olisi tietänyt poloinen oman todellisen paikkansa ja arvonsa siinä suvussa jossa hänelle olisi kuninkaan paikka kuulunut.

Utopia

Millaista on normaalin ihmisen elämä? Onko minun elämäni normaalia, epänormaalia vai jotain siltä ja väliltä? Tahtoisin elää normaalia elämää sellaista kuin kuvittelen normaalin elämän olevan, mutta onko minun elämäni sitten jotain niin ainutlaatuista ettei se ole normaalia? Enpä usko. Kaikki mitä tunnen, koen ja käyn lävitse on joku muukin jo käynyt ja parhaillaankin uskon ihmisten tuntevan samoja asioita kuin minä, joten elän normaalia elämää, mutta en ymmärrä sitä.
Normaali elämä joka kuvitelmissani on normaalia sisältää silloin tällöin surua ja murhetta, iloa ja naurua, jaksamista ja väsymystä, mutta kaikki kuitenkin jotenkin on elävämpää, mutta onko se edes mahdollista, toivonko olemattomia, asioita joita kukaan muukaan ei koe, tavoittelenko utopiaa vai puuttuuko minulta kuitenkin jotain? Jos puuttuu, kuinka voin saada elämäni elämisen arvoiseksi? tiedän, että se jo on sitä, mutta en tunne sitä sillä tavoin.

Viljapelto

Jos voisin, jos vaan voisin, kulkisin pitkin kultaisena hohtavaa viljapeltoa, riipisin jyviä käteeni, heittäytyisin selälleni makaamaan, katselisin valkeita pilvenhattaroita sinistä taivasta vasten, nauraisin puolisoni kanssa jutuillemme, kierisimme pitkin peltoa, olisimme huolettomia kaikesta.
Sitten kuuluu sellainen skrriiiks-ääni ja huomaan katselevani kerrostalon ikkunasta likaisen lumen peittämiä katuja, joku kusettaa koiraansa postilaatikkoon, humalainen hoipertelee keskellä ajokaistaa, lapset huutavat taustalla, ehkä joskus vielä on kesä ja minun viljapelto-hetkeni, ehkä joskus.

Tuumailua

Vastaani kävelee mietteliään näköinen mies jonka näkeminen saa minutkin miettimään asioita. Mitähän tuokin miettii, ajattelen, kunnes en enää ole ollenkaan varma, että miettikö mies todella jotain ja voinko edes olla varma, että yksikään toinen ihminen oikeasti ajattelee yhtään mitään tai onko ketään muuta kuin minä itse olemassa.
Ajauduin tuohon ajatukseen, ajatukseen joka on ollut mielessäni jo aiemminkin, olin silloin yläaste ikäisenä, linja-autopysäkillä kyytiä kouluun odottamassa kun tämä ajatus ensi kerran mieleeni tulvahti. Entä jos mitään muuta ei olekaan kuin minun oma mieleni ja olen itse luonut tämän maailman siellä, kuinka voin tietää? En mitenkään, en kerta kaikkiaan mitenkään, en voi olla varma edes omasta ulkomuodostani ja sen todellisuudesta, ainoa varma asia on, että ainakin silloin olen jotain kun ajattelen, kaikki muu on epävarmaa.
Nyt aikuisena olen saanut lukea muidenkin keksineen tämän samaisen asian, mikseivät olisikaan jos kaikki kerran tapahtuu vain mielessäni ja jos ei tapahdukaan niin en ole niin ainutlaatuinen, ettei joku jo olisi asiaa ennen minua pohtinut.
Tiedän toki, että ajatus on hassu eikä edes todennäköinen, mutta se on mahdollinen ja ansaitsee tulla mietityksi vaikka ajanvietteenä.
Voitko todistaa asiaa suuntaan tai toiseen? et, et mitenkään voi onnistua siinä.

Onnellinenonneton

Olen väsynyt, masentunut, itsetuhoinen, ärtynyt, jaksamaton, mikään ei kiinnosta, tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin, mutta huonosta olostani huolimatta olen tyytyväinen elämääni enkä voi ymmärtää miksi en jaksa elämää jossa minulla on ihan hyvä olla, puoliso, lapset, asunto, ruokaa, vaatteita, tätäkin listaa voisin jatkaa loputtomiin, mutten silti ole tyytyväinen.
Niin, olen tyytyväinen elämääni, mutta en silti ole tyytyväinen siihen. Olen onneton, mutta samalla onnellinen. En osaa keksiä näille vastakkaisisille olotiloille mitään erottavaa tekijää vaikka tiedän etten voi olla yhtäaikaa tyytyväinen ja tyytymätön, onnellinen ja onneton, iloinen ja surullinen, mutta kuitenkin olen.
Onko käsitteeni väristyneet niin ettei onneton ja onnellinen olekaan saman asian vastakohtia ja tämän sama vääristymä vainoaa muitakin tuntemuksiani vai enkö edes ymmärrä noiden asioiden sisältöä ja kuvittelen tuntevani asioita joista minulla ei ole käsitystäkään.
Yksi vaihtoehto on, että kehoni ja mieleni riitelevät keskenään toisen iloitessa ja toisen samalla surressa ja tämä ristiriita saa minut tuntemaan asiat yhtä ristiriitaisesti. Olenko sairas? Toivottavasti, olisi helpottavaa saada kuulla olevansa mieleltään sairas jolloin olisi helpompi vain olla ristiriitainen kun nyt joudun koko ajan kamppailemaan itseni kanssa, että mitä lopultakin olen.

En ymmärrä

Maailmassa on monia asioita joita en ymmärrä tai tajua, mutta yksi suurimmista on kaiken alku ja kehitys. Kuinka on mahdollista, että ennen kuin on mitään pakkautuu yhteen pisteeseen räjähtäen ja purkautuen valtavana energiana synnyttäen ainetta ja ei mitään. Mistä tuo ei mitään sitten syntyi ennen mitään kun ei kerran ollut mitään ja jos se onkin ollut aina niin miksi se on ollut ja mistä sitä on voinut syntyä. Jos ohitamme tämän ja siirrymme vaiheeseen jossa jo alkaa syntymään tähtiä ja planeettoja tästä kaiken alkavasta räjähdyksestä niin sen voin ymmärtää ja tajuta aivan hyvin.
Aikaa kuluu ja pikku hiljaa muodostuu meidänkin tuntemamme aurinkokunta tähteneen ja planeettoineen, mutta sitten yhdellä näistä planeetoista alkaa tapahtua ihmeellisisä asioita, jotenkin jossain sen uumenissa sattuu eri ainekset ja olosuhteet kohdalleen ja syntyy ainetta jota voimme nimittää elämäksi. Elämä jatkaa olemistaan kunnes se vuosien ja ties kuinka monien vuosien kuluessa on muuntautunut joksikin toisenlaiseksi kuin alun alkaen, mutta kuinka tämä kaikki voi tapahtua vain sopivien ainesten keskenään sekoittumalla, en ymmärrä.
Jos hypätään sen yli siten, että elämä on kehittynyt jo kasveiksi ja eri eläimiksi niin niiden kehittymisen ajan saatossa voin ymmärtää, mutta en sitä kuinka tyhjästä voi syntyä elämää joka sitten kehittyy monen monen mutkan kautta ihmiseksikin.
Jos taas hylkäämme edes osittain tämän kaiken ja ajattelemme kaiken alkuun asettajaksi jotain kaikkein korkeinta olentoa joka sanallaan sai planeetat paikoilleen ja kasvit ja eläimet syntymään niin silloinhan kaikki voisi olla tapahtunut vaikka siten kuin aiemmin tuossa kerroin tai millä tavoin tahansa.
Luojaa, Jumalaa ajatellessa meidän täytyy muistaa ettemme voi käsittää Hänestäkään oikeastaan mitään, kuinka Hän on saanut alkunsa? Missä? Millainen? Kuinka? Kysymyksiä riittää Hänestä, mutta Hänen olemassa olonsa on mielestäni ainoa mahdollinen ratkaisu elämän syntymiseen täällä tai miksei muuallakin.
On mielenkiintoista ajatella, että jos maapallo tuhoutuisi elämineen ja jos missään muuallakaan ei olisi elämää niin kuinka suunnattoman suuri ja kaunis maailmanaikkeus jäisi näkemättä, planeetat kiertäisivät ratojaan, tähtiä syntyisi ja kuolisi, eikä ketään, ei ketään olisi siitä todistamassa. En voi uskoa, että niin on tarkoitettu.

Mielikuvitusta

Kuinka voikaan risu tai keppi muuntua moneksi lapsen leikkiessä, milloin miekka, kauha, taikasauva, kävelykeppi, kaveri tai mikä vain voi olla tuo yksi ja ainoa oksan pätkä, mutta ostappa hänelle kaupasta hieno kallis lelumiekka niin ei siitä muuhun sitten olekaan. Pelkkä risu on mielikuvituksen kanssa arvokkaampi kuin valmis lelu jonka kanssa ei kuvitella tarvitse. Annan vielä esimerkin.
Lapseni juoksee keppi jalkojen välissä ja huutaa "Matkaan Epona!" kannustaen taas tänään tuota mahtavaa hevosta laukkaan kohti uusia suuria seikkailuja. Ajattelen tekeväni lapsen leikistä parempaa ja seuraavalla kauppareissulla ostan hänelle oikean keppihevosen.
Keppihevonen tappoi lopulta hevosleikin, makaa jossain sängyn alla kerran pari ratsastettuna. Alkuperäinen keppi on vielä leikissä, se taitaa olla nyt valomiekka, pitäisiköhän pikku jedille ostaa kaupasta oikea leluvalomiekka...

Salainen maailma

Pieni lapsi työntää päätään pesukoneeseen ja äkkiä, aivan silmänräpäyksessä tuo pieni ihminen on kadonnut kokonaan näkyvistä koneen sisään, ei kuulu ääntäkään, on aivan pimeää tuon lapsen istuessa jossain, jossain salaisessa paikassa jonne ihminen ei ole koskaan aiemmin saanut kurkistaa.
Tiedän tämän sillä minä olin tuo lapsi ja muistan kuinka ryömiessäni pesukoneen rumpuun oli kuin olisin kulkenut ilman ja vedenpinnan rajan läpi, niin suuri oli tuo muutos näiden kahden, pesurummun ja todellisen paikkani välillä.
Pian luokseni asteli pieni kurttuinen mies, kuin lastenohjelmien tonttu tai kotihaltija joka pitää kättään suullaan kallistellen päätään minua kummastellessaan. Pian hän ojentaa kuitenkin kätensä ja aloittaa puhuttelemaan minua minun nimelläni ja saan kuulla häneltä ihmeellisiä asioita tästä paikasta ja kuinka meidän maailmastamme kadonneet muinaiset olennot, peikot, lohikäärmeet, haltijat ja muut menneisyyden haamut olivat muuttaneet tähän piilotettuun maailmaan turvaan meiltä ihmisiltä ja kuinka he olivat muinaisilla taioilla ja taikakaluillaan jakaneet nämä maailmat ja lukinneet ne niin ettei toisesta voinut enää toiseen kulkea samoin kuin ennen näden maailmojen olless lähes yhtä.
Nykyään portti näiden kahden maailman välillä avautuu vain näiden muinaisten kansojen kerätessä tarvitsemaansa tarveainetta, yleensä kangasta tai lankaa jota he saavat yleensä meidän ihmisten sukista, ne kun ovat runsaslukuisia ja eikä yleensä vain toisen sukan puuttuminen aiheuta suurempaa kummastelua meidän ihmisten mielissä, mutta nyt oli portti jostain syystä unohtunut auki ja minä olin putkahtanut sieltä tänne heidän keskelleen jossa olinkin todellinen nähtävyys, kovin moni kun ei ollut ihmistä koskaan nähnyt saati edes uskonut ihmisiin. Hekin jotka tiesivät meidän olemassaolosta vaikenivat tiedoistaan yhteisen turvallisuuden nimissä.
Tälläkin seikkailulla oli loppunsa, minulle avattiin portti josta astuessani putkahdin vaatehuoneeseemmme ja en enää koskaan päässyt näkemään tuota toista maailmaa, mutta joskus, silloin tällöin aavistin jonkin sieltä käyneen lainaamassa jotain tavaraa ja saatoin ehkä joskus nähdä vilaukselta tuota vanhaa kurttuista tonttuakin, ihan vain sivusilmällä pienen vilauksen.

Varis

Varis tepastelee lumessa pysähtyen välillä katselemaan ohi ajavia autoja, se tarkkailee meitä, olen siitä varma sillä tämä samainen varis viettää yönsä kotini vieressä olevan kuusen oksalla tuijottaen minua koko yön, kuin vahtien, tarkkaillen, sen täytyy olla sama varis, varis jonka jalka on vahingoittunut niin ettei se pysty kunnolla kävelemään vaan joutuu kulkemaan hieman pomppien.
Huomasin tämän variksen ensimmäisen kerran erään kesäisen ukkosmyrskyn aikana, katselin ikkunasta salamointia kun salama sitten valaisi tuon yksinäisen olennon oksalla, vettä valuvana reppanana katsovan minua, en voinut olla hymyilemättä sille ja aivan kuin se olisi nyökännyt minulle kuin merkiksi, merkiksi jostain tuntemattomasta.
Nyt varis löysi maasta jotain syötävää ja otti sen nokkaansa, se katsoo minua ja ponkaisee samalla lentoon tuo herkkupala suussaan. Illalla se taas tulee makuuhuoneeni ikkunan taa oksalleen, katselemaan minua kun nukun, se on vartijani joka seuraa minua kaikkialle.

Puhditonta pohdintaa

Tänään olen väsynyt, väsynyt etten jaksanut nousta viemään lastani esikouluun. Poden huonoa omaatuntoa asiasta, asiasta joka ei vakavuudessaan kovin korkealle kohoaisikaan.
Sain sentään laitettua hakemuksen koulupaikasta, en usko pääseväni, mutta yritän kuitenkin, onhan siten edes toivoa.
Oloni on epätodellinen, kuin en olisi oikeasti olemassa, kuin seuraisin maailmaa jonkun toisen silmin, ilman tuntemista elämästä, kuin en olisi elossa. Kuitenkin minun täytyy olla olemassa, olemassa jossain joka tuntuu kuin toiselta maailmalta, kuin ruumiini maailman ja mieleni maailman välillä olisi jokin juopa joka erottaa nämä toisistaan. Näkyvä maailma jossa ruumiini asuu tuntuu tunkkaiselle ja ahdistavalle, mutta maailma jossa mieleni majailee on jotain, jotain muuta.
Eivätkä nämä kaksi maailmaa voi yhdistyä, näkyvä ja näkymätön, ääreellinen ja ääretön, kuinka ne voisivatkaan, mutta miksi minä tunnen ja näen tämän maailmojen eron ja rajan, en tiedä, enkä jaksa välittää, olen kuitenkin kiitollinen asiasta.

Pääskynen

"Saanko lentää langalle, levittää siipeni taivaalle" kysyy pieni pääskynpoikanen äidiltään.
"Olet vaaralle altis astuessasi ulos pesästäsi, en voi olla turvanasi lennollasi, mutta koska rakastan sinua, annan sinun lähteä, koettamaan siipiäsi vahvistuaksesi" sanoo äiti pienoisen päätä hellästi siivellään silittäen. Poikanen katsoo äitiään ja nyökkää ymmärtävänsä, ponkaisee itsensä ulos pesästä levittäen nuo hauraat siipensä ilman virtojen vietäväksi.

Juntturassa

Pientä lumitihkua tupruttaa ulkona, pitäisi lähteä sinne itsekin, vetämään lapsia pulkassa, hakemaan sisartaan koulusta.
Tuulee, taivas on pilvessä, tämä päivä on aivan toisenlainen kuin eilinen jolloin taivas oli selkeä, ei tuulen hiventäkään.
Mieleni on kuin päivän sää, ei oikein mitään, mutta kuitenkin ärsyttävästi tuuli tupruttaa pientä hilettä naamalle kävellessäni.
Mielikuvituksenikin on sekaisin, yritän saada sieltä ulos jotain kirjoitettavaa, mutta sieltä tulee vain sekamelskaa josta en saa neulottua mitään kestävää.

Elämän tarkoitus

Mikä on elämämme tarkoitus? Tätä olen koko elämäni ajan silloin tällöin ohimennen miettinyt ja koska tämä nyt taas nousi mieleeni miettiessäni koulukseen hakeutumista voisin kirjoittaa jotain siitä mitä olen oppinut kyseisestä asiasta.
Olen kuullut, muutamia ehdotuksia elämän tarkoitukseksi, tässä muutama: tehdä työtä, perustaa perhe, pitää hauskaa ja sitten näiden eri yhdistelmiä ja onhan niitä tarkoituksia enemmänkin, mutta en niitä tähän hätään useampaa jaksanut keksiä koska se olisi merkityksetöntä sillä mikään noista tai niiden yhdistelmistä ei voi olla elämän tarkoitus.
Olen tällä hetkellä siinä ajatuksessa, että olemme kuin perhosen toukkia joiden ainoa tarkoitus on kasvaa jotta ovat valmiina muodonmuutokseen jossa toukka "kuolee" niin ettei lopullisessa muodossa ole soluakaan samaa kuin toukassa. Samoin ajattelen elämämme päämäärän olevan kuolemassa jota kohden aloitamme kulkumme välittömästi elämän syttyessä sisimpäämme ja matkamme aikana ravitsemme itseämme valmistautuen tuohon muodonmuutokseen, kuolemaan tullaksemme joksikin muuksi.
Emme kuitenkaan niin kuin edellä haivaitsemme voi pitää kuolemaakaan elämän tarkoituksena, sehän olisi kuin pitäisi lahjana itse lahjapakettia eikä sen sisältöä, joten elämän tarkoitus löytyy kuoleman tuolta puolen ja siitä syystä yritän ravita itseäni oikeanlaisella ravinnolla jotta kuollessani syntyisin sellaiseksi kuin minun on tarkoitettu, siinä on mielestäni elämän tarkoitus.

Ihminen on vain ruoko, haurainta luonnossa, mutta ajatteleva ruoko. Koko maailmankaikkeuden ei tarvitse asettua aseisiin musertaakseen hänet, höyry, tilkka vettä riittää hänen surmaamiseensa. Mutta vaikka maailmankaikkeus musertaisi ihmisen, hän olisi kuitenkin surmaajaansa ylevämpi, sillä hän tietää kuolevansa, tietää maailmankaikkeuden ylivoiman. Maailmankaikkeus ei tiedä siitä mitään. (Blaise Pascal)

Puutarha

"Saanko minä vetää Simoa, saanko?" kysyy pikku Inkeri joka tahtoo vetää veljeään pulkassa. "Älä vielä, haetaan Riku ensin eskarista niin tulomatkalla voit sitten vetää kun ei ole mihinkään kiirettä." Vastaa isä vetäen pulkkaa jossa kaksi lasta istuu jalat pulkan reunojen yli harottaen. Tämä on niitä harvoja kertoja kun he kaikki ovat hakemassa Rikua jalkaisin, autolla he kyllä ovat useastikin kaikki olleet hakemassa, mutta tänään äiti on ottanut auton ja isä joutuu hakemaan hänet nyt jalkaisin kahden pienemmän kanssa. Onneksi ilma on mitä mainioin tähän pieneen reippailuun sillä pakkasta on vain seitsemän astetta eikä tuulikaan ole vastuksena, ainoastaan jos jostain voisi napista niin taivas on pilvessä, mutta jos se olisi selkeä, olisi pakkastakin enemmän joten sitä ei lasketa.
"Saadaanko me oikaista tuolta?" kysyy Simo äkkiä oisoittaen kaupan pihaan joka on hieman sivussa kävelytieltä. "No, oikaiskaa, mutta muistakaa, että siinä voi ajaa autoja." Siinä samassa pulkka tyhjenee ja kaksi lasta lähtee juoksemaan pitkin pihaa isoveli edellä ja pikkusisko monta askelta taaempana molemmat huutaen "Mepä voitettaan, mepä voitettaan isi!" Isän täytyy hidastaa askeliaan ettei hän joudu liian kauaksi näistä kahdesta oikaisijasta joiden oikoreitti on kaksi kertaa pidempi kuin vain normaalisti kävelytietä kulkemalla.
"Me voitettiin!" tulee kuin yhdestä suusta heidän palatessa takaisin kävelytielle ja voi onnellisia ilmeitä noiden pienten naamalla heidän kömpiessään takaisin pulkkaan voitettuaan isänsä tuossa elämää suuremmassa kilpajuoksussa.
Koululle saavuttuaan Riku on jo ulko-ovella odottamassa hakijaansa ja heipat opettajalleen sanottuaan syöksyy ulos sisarustensa ja isänsä luo alkaen selittämään tohkeissaan päivän tapahtumista. Kotimatkalla he pysähtyvät vielä lumikasalle kiipeilemään ja laskemaan pyllymäkeä. Rikun, Simon ja Inkerin rymytessä lumessa isäkin onnistuu saamaan kiinni lapsuuden lumikasojen tuoksun jota ei ole kokenut sitten lapsuutensa lumileikkien. Ehkä hänellä on vielä toivoa, toivoa saada kiinni kadottamastaan elämästä joka on tuo taianomainen tuoksujen ja tunteiden puutarha.


Kirjoittaminen oli tänään erityisen vaikeaa, en tiedä mitään järkevää syytä siihen, mutta heitetään loppuun jotain ainakin melko järkevää.

Lapsuuden etu on, että kauneus, ylellisyys ja onni ovat kaikki syötäviä. (Simone de Beauvoir)

Mistä alkaisin

Mistä alkaisin? Tätä olen tässä nyt muutaman minuutin miettinyt ja aloitan siitä ettei lähde kirjoitus käyntiin. Johtuneeko siitä, että olotilani on hieman alaviereinen joka on huonoin mahdollinen mielentila ammentamaan yhtään mitään sisältäni. Oikein maassa ollessani sisimpien kaivelu ja mietteiden kirjoittaminen tai muuten niiden ulos saattaminen tuovat helpotusta edes jollain tavalla vaikkei se huonoa oloa pois viekkään, mielen ollessa korkealla taas luonnistuu mikä vain niin, että kaikki tuntuu onnistuvan ja homma pysyy vielä mielenkiintoisenakin, mutta nyt, vain sellaista harmaata massaa, sumua.
Jo eilen oli tällainen päivä joten fuskasin kirjoittamisen suhteen viskaamalla jonkin vanhan kirjoituksen jonka olin jättänyt luonnokseksi julkaisematta, mutta oppimisen takiahan minä täällä kirjoitan joten kirjoitetaan sitten väkisin vaikka väkisin kirjoittamisesta.
Turhaa, niin turhaa on taas kaikki tänään, mutta siitä löytyykin jo tarkoitusta päivään ylenmäärin.(Ihan oikeasti)

Myöhässä

Hän on myöhässä, myöhässä kotoa.
Hän tietää vanhempiensa jo odottavan ja hän voi kuvitella kuinka eteisessä vastaan tulevat ensin äiti kädet puuskassa ja hänen jäljessään isä toisella kädellä seinään nojaten, toinen rennosti housun taskulla ja kuinka pikku-veli kurkkii heidän välistään ilveillen huomaamattomasti tietäen mitä pian on tapahtuva. Se kaikki olisi aiheetonta, mutta kuinka selittää se heille, myöhästymiseen on kyllä hyvä syy, mutta kuinka sen voi selittää.
Askeleet käyvät sitä raskaammiksi mitä lähemmäs kotia hän pääsee ja se ilkeä tunne vatsasta jalkoihin valtaa alaa hänen kehostaan, "Kuinka selviän, mitä sanon?" hän miettii kuumeisesti.
Käsi nousee kohti kodin ulko-ovea kun se jo avataan ja sen takana odottavat ensin äiti ja hänen takanaan isä aivan kuten hänen kuvitelmissaan.
Hän astuu sisään ja sulkee oven takanaan.

Keitä ovat Suru ja Murhe?

Voin olla murheellinen monesta syystä samoin kuin surullinen, mutta nämä kaksi vaikka samankaltaisia ovatkin, ovat keskenään hyvin erilaiset. Voin murehtia, olla murheellinen jos ruoka on loppu kaapeista, mutta en ole siksi surullinen, jos taas jokin läheinen ihminen kuolee olen lähinnä surullinen, mutta myös murhetta voin löytää itsestäni ja sitten taas jos joku minulle tuntematon kuolee tulen murheelliseksi ja voin tuntea jopa hivenen surua hänen puolestaan, mutta kuinka nämä kaksi sitten eroavat toisistaan, en tiedä.

Hiillos

Yö laskeutuu suuren metsän ylle ja minä istun yhden sen suurista kuusista juurella, eksyneenä. Kuinka ihminen voikaan olla niin tyhmä, mennä nyt eksymään tuttuun metsään jossa on koko ikänsä kulkenut. Odotan aamua, etsijöitäni, mitä vain sillä minua pelottaa vaikkei mitään pelättävää olisikaan, kylmäkin jo kietoo minua otteeseensa.
Kuu nousee taivaalle ja metsä muuttuu aavemaisemmaksi kuin olisin osannut kuvitella. Siellä missä aiemmin näkyi kanto, näkyy nyt hirveä kivun vääristämä hahmo, se tarkkailee minua tai siltä minusta tuntuu vaikka tiedän sen olevan edelleen se sama kanto kuin aiemminkin. Revin kuusesta oksia peitokseni ja yritän nukkua, mutta uni karttaa pelkoani eikä saavu, ajatukseni harhailevat kunnes olen nukahtanut sillä havahdun kaukaiseen keskusteluun, puiden välistä kauempaa näkyy jokin valonkajo, minua etsitään.
Nousen nopeasti ylös ja lähden kulkemaan valoa ja ääniä kohden, mieleni tekisi huutaa "Täällä ollaan!", mutta se olisi mielestäni jotenkin noloa joten jatkan vain kukuani onnesta pakahtuneena. Tullessani lähemmäs huomaan valon lähtevän nuotiosta eikä lampuista niin kuin ensin ajattelin, ehkä he pitävät lepotaukoa etsinnöistäni ajattelen hieman pettyneenä.
Keskustelu hiljeni, he varmaan kuulivat askeleeni ja kuuntelevat nyt, että mikä siellä tulee, entä jos he eivät olekaan etsijöitäni vaan vaikka metsästäjiä aseet valmiina ampumaan minut vaikkapa karhuna, säikähdän ajatustani, minun täytyy ilmaista olevani eksynyt ihminen keskellä synkkää metsää eikä minua tarvitse ampua. "Minä se täällä vain olen, että jos olette minua etsimässä niin nyt tuota löysitte minut, mutta jos ette etsinytkään niin minä olen silti eksyksissä, että jos tuota, niin." Saan sanottua, samalla mielessäni itseäni sättien kuinka olisi ollut kuitenkin parempi huutaa innoissaan "Täällä ollaan!" kuin solkata jotain ihmeellistä josta en itsekään tajunnut asiaani. Astun pienellä puuttomalle alueelle jossa nuotion lämpö kietoo minut syleilyynsä. Nuotion takana näen pimeydessä kaksi hamoa, he ovat aivan hiljaa, tuijottavat vain kuin jotain kummajaista, en näe sitä, mutta voin tuntea heidän katseensa. Istun alas lämmittelemään, kukaan ei puhu mitään, vain nuotion rätinä rikkoo hiljaisuuden, joku laittaa lisää puita nuotioon.
Säpsähdän, aamu on valjennut, olin nukahtanut. Nuotion hiillos savuaa vierelläni, kauempaa kuulen huutoja "Hohoii!", etsijäni siellä huutelevat, vastaan huutoon omallani.

Naapuri

Naapurista kantautuu vasaroinnin ääni, taulukoukkujakohan siellä seinään isketään, nyt se taas taukosi alkaakseen kohta uudelleen, olen utelias, kärsimätön. Voisonpa mennä katsomaan mitä siellä nikkaroidaan, usutanko lapset kysymään heidän lastaan ulos ja kysyn sitten heiltä vai keksinkö itselleni jonkin verukkeen käydä ovelta kurkkaamassa, etsisin vaikka lapsiani.
Nyt alkoi naputus jälleen, ei, ei se voi olla taulukoukun vasarointia, liian pitkään kestää, liian pitkään. Mitä kummaa siellä vasaroidaan, betoniseiniin kun ei naulat uppoa, kasaavatkohan uusia huonekaluja, siinähän voi joutua paljonkin naulailemaan taustalevyyn nauloja.
Minun täytyy leipoa, leipoa pehmeitä muhkeita sämpylöitä, lastata ne puiseen koriin ja viedä heille maistiaiseksi, nähdä vasaroinnin syy, uteliaisuuteni on tyydytetty.

Hulluus

Seison ylväänä, mieli iloisena toiveita täynnä, suuria odotuksia tulevaisuudelta kun sitten seuraavassa hetkessä en uskalla veistä käteen ottaa etten itseäni sillä surmaa, viillä ihan vain vähän kuolettavasti. Minun on paettava, paettava mieleni kurimuksia, piiloudun kiven rakoon ja odotan, että tuo peloittava tunne on askeltanut ohitseni, niin ettei varjoakaan siitä näy. Nousen ylös, nousen pois kolostani, vastaani tulee ystäviäni, hymyssä suin naureskellen, yhdyn nauruun, poistumme horisonttiin. Kukaan ei tiedä, ei tiedä mitä pelkään, en edes minä itse.

Poliisiauto

"Minä haluan! Haluan, haluan!" huutaa poika leluhyllyn edessä osoittaen sormellaan sieltä jotain. "Tuota olen aina halunnut, se on ihan samanlainen kuin Petterillä, mutta tuossa aukeaa ovet ja minä olen aina halunnut tuollaisen poliisiauton!" Poika jatkoi.
"Mutta eikös sinulla jo ole monta poliisiautoa kotona?" kysyy äiti hieman hymyillen. "Ei tuommoista ja olen nähnyt televisiostakin kuinka sillä voi leikkiä vaikka mitä ja ne minun vanhat ovat ihan tylsiä ja huonoja" Poika selittää innoissaan ja ilmeeseen nousee mukaan jo hieman toivokin, ehkä äiti ostaa tuon, ehkä.
"Minun mielestäni tuo on aivan samanlainen kuin sinulla jo on, mutta jos omilla rahoillasi maksat niin minä ostan sen ja maksat sitten kotona takaisin, passaako?" kysyy äiti. "Joo! tämä on kyllä paras poliisiauto!" huutaa poika innoissaan ottaessaan pakettia hyllystä ja laittaessaan sitä ostoskärryihin.
Äiti työntää ostoskärryjä pitkin kaupan kapeaa käytävää ja miettii kuinka ihminen ei koskaan muutu, samanlainen olipa lapsi tahi aikuinen.

Perhonen

Katselen oksassa roikkuvaa koteloa jonka sisällä olevasta asukkaasta en voi päätellä onko se edes elossa, mutten siltikään voi luovuttaa vaan tarkastelen tätä ihmettä tänäänkin niin kuin useana päivänä aikaisemminkin.
Ei, ei se tapahtunut tänäänkään ajattelen poistuessani harmissani takaisin sisälle. Tuosta kotelosta on tullut minulle pakkomielle, päähänpinttymä, minun täytyy nähdä minkälainen olento sieltä kömpii ulos, minun on kerta kaikkiaan pakko.
Menee pari päivää eikä kotelossa näy elonmerkkejä ja alan jo luopumaan toivosta, että kyseinen kaveri on edes hengissä asumuksessaan, mutta sitten eräs kaunis sunnuntain iltapäivä saapuessani kotelon luo, näen kuinka sieltä yrittää vaivalloisesti työntyä ulos perhonen, en tiedä mikä perhonen se on eikä se näytä edes kovin kauniilta, mutta perhonen se on, minun takapihallani, minun kotelostani ja minä vielä saan nähdä sen tapahtuvan.
Mieleni tekisi auttaa tuota hentoa otusta, mutta en uskalla, se on niin heiveröinen, että se varmaan kuolisi tai ainakin vahingoittuisi pahasti jos yrittäisin sitä auttaa niinkin hellästi kuin vain kykenisin.
Ajatuksissani annan itselleni tehtävän, minä suojelen tätä heiveröistä olentoja ja en salli minkään pedon saada sitä ainakaan vahtimiseni aikana, aikana jona perhonen ei ole vielä valmis lentämään omilla siivillään omaan onneensa, mutta siihen asti aion seisoa tässä sen turvana ja tukena.
Aika kuluu ja perhonen ujuttautuu pikkuhiljaa ulos loukostaan ja päästyään ulos se kuivattelee itseään hyvän tovin ja kun aika on tullut se lähtee ja kuinka kaunis tuo olento onkaan. Katselen vielä kauan siihen suuntaan jonne se katosi sen jo mentyä ja tunnen valtavaa riemua ja toivoa sisimmässäni, että ehkä minäkin vielä kerran pääsen ulos kotelostani, ehkä joku on minunkin turvanani kunnes itse pystyn lentämään, omilla siivilläni.

Rappusilla

Pieni tyttö istuu kotinsa rappusilla nyyhkyttäen surkeasti, katselee välillä kulmiensa alta näkisikö kukaan hänen ahdinkoaan, mutta joutuukin pettymään, ketään ei näy.
Nyyhkytyskin vaimenee hänen huomatessaan västäräkin pyrstöään keikutellen tepastelemassa kasvimaalla, ruokaako etsiskelee. "Mikäs nyt on?" kuuluu äkkiä ääni tytön takaa. Tyttö säpsähtää ja alkaa itkunsa uudelleen, kuullessaan tuon tutun äänen, äidin äänen. "No, kun meillä oli koulussa..." Alkaa tyttö kertomaan.

Leipomo

"Tule, tule jo!" sanoo poika tarttuen isänsä suureen käteen vetäen häntä katsomaa jotain suurta ihmettä jonka tahtoo jakaa hänen kanssaan. "Odotahan nyt hieman." isä tokaisee selkä kumarassa pojan perässä kävellessään kohti takapihalla kohoavaa suurta metsää jota asuttavat suuret komeat männyt seisovat jylhäinä heti nurmikon reunalla.
"Joko tässä kohta ollaan perillä?" isä jo hieman tuskastuu "Ei minulla kyllä oikein koko päivää ole aikaa täällä metsässä seikkailla, pitäisi vielä töitäkin ehtiä tekemään." Silmissään innostunut loiste poika vetää isäänsä perässään otettaan kädestä tiukentaen kuin kuulematta sanaakaan isän puheesta. "Ihan kohta, tuon kiveä takana." poika osoittaa suurta kiveä muutama metrin päässä.
Isän uteliaisuus pojan innostusta kohtaan ksvaa pikku hiljaa lähemmäs jouduttaessa. Kiven taakse päästyään isän ilme on ymmyrkäinen, kasa risuja jotka on nostettu suurta kiveä vasten ja joiden alla on muutamia noin nyrkin kokoisia kiviä aseteltuna vierekkäin. Pojan silmien loiste on muuttunut suorastaan häikäiseväksi hänen suunsa noustessa hymyyn ja isä voisi jopa vannoa, että poika on tässä hetkessä kasvanut pituutta muutaman sentin. "Tuota, onpas se hieno...öh, maja ja kiviä ja kaikkea." sanoo isä hieman vaivautuneena ajatellen kuitenkin mielessään, kuinka hän lähtikin tämmöisen risukasan takia metsään kun olisi senkin ajan voinut aivan hyvin tehdä tärkeämpiä asioita kuten työtä tai vaikka juoda kupillisen kahvia. "Ei se ole maja vaan se on leipomo jossa tehdään leipää, siinä on sinulle ja äidillekin, mutta ne eivät ole vielä kypsiä."
Isän alkaessa jo hieman tuskastumaan "Ei minulla ole aikaa niitä nyt jäädä tänne odottamaan, jos minä menen jo kotiin niin tuo se minun kiv...eiku leipä sitten sinne, jooko?" "Joo" vastaa poika hymyillen isän pörröttäessään hänen hiuksiaan. "Hyvä." isä vastaa hymyillen ja kääntyy kävelemään takaisin kotitaloa kohden.
Isän selän häipyessä näkyvistä poika kyykistyy nostamaan kauniin pyören kiven leipomostaan pienen kyyneleen valuessa poskella, joka tippuen tuohon tuoreen leipäsen päälle kastelee siihen pienen tumman läiskän.

Käsi kädessä

En etsi sitä, en pakene sitä, mutta näen sen kaikkialla, tunnen kuinka se seuraa kannoillani minne ikinä menenkin. Välillä se näyttäytyy kuin vain muistuttaakseen olemassaolostaan, vinkaten mustalla kädellään järvestä, laulaen tuota suunnattoman kaunista seireenien lauluaan jonka pauloihin monikin on langennut.
Olen kuin en välittäisi tuosta rauhallisesta melodiasta, sanattomasta musiikista jota se laulaa kutsuen luokseen ikuiseen syleilyynsä, mutta en tahdo, sillä jossain, silloin tällöin, aivan kuin varkain näyttäytyy pilvien lomasta se pieni tuikkiva tähti joka tahtoo jakaa valonsa kaikille tarvitseville, antaen toivoa. Ehkä vielä saavutan tuon pienen valon joka kerran loisti sydämestäni, kerran olin lapsi, mutta sitten jokin repi tuon valon ulos sisimmästäni ja sitä olen etsinyt koko elämäni, mutta se tuntuu olevan kuin kangastus, harhakuva jota en voi koskaan saavuttaa, mutta se on ainoa jonka avulla voin voittaa tuon kylmän seireenin joka minua laulullaan kutsuu joukkoihinsa.
Pidän katseeni tähdessä ja jatkan kulkuani, minä kestän tämän, ajattelen samalla kun huomaan pienen lähes huomaamattoman tuikahduksen lähtevän tuosta pienestä tähdestä ja tunnen kuinka se täyttyy ilolla ja toivolla sillä sekin on koko elämänsä etsinyt, etsinyt takaisin kotiinsa, sydämeeni.
Matka voi olla pitkä ja vaikea, mutta yritän ja aion löytää tähteni, mutten voi saavuttaa sitä yksin. Siinä samassa kun käännän hieman katsettani, näen paljon suuremman valon kuin tuo minun tähteni, niin suuren ettei silmäni kestä sitä suoraan katsoa. Se sanoo "Minä olen kanssasi, aina."tarjoten kättään minulle, tartun tuohon vahvaan käsivarteen tuntien kuin Rakkauden kumpuavan sisimpääni. "Pidät vain kädestäni ja luotat Minuun niin saat sen mitä olet aina etsinyt, eikä mikään voi viedä sinua kädestäni."
Jatkan matkaani nyt pitäen kiinni tuosta kädestä ja kuullessani jälleen tuon ihanan sävelen ja tuntiessani ahdistuksen ja pelon nousevan sisimpääni puristan lujempaa turvaten tuohon käteen ja vaikka se ei kaikkea pelkoani ja ahdistustani pois veisikään niin se auttaa minut yön yli huomiseen.

Toverini

Ystäväni, olit aina tukenani, iloitsit kanssani kun olin iloinen, saatoin nähdä jopa kyyneleen silmäkulmassasi kun olin surullinen, riemuitsit saapuessani luoksesi.
Muistan ne kesäiset päivät jotka jaoit kanssasi vehreillä niityillä kukkasten loisteessa, kuinka tahdoitkaan seuraani talven harmaassa loskassa piristäen minua.
Olet nyt mennyt, mennyt jonnekin minne en voi seurata, mutta kun katson taivaalle kirkkaana talvi-iltana, voin nähdä hymyilevät silmäsi tähtien lomasta ja kuinka kirmaat esi-isiesi vainioilla vapaana ja onnellisena sillä tiedät jotain mitä minä en vielä tunne.

Huomenta rakkaani

Makaan sängyssä, kuulen ainoastaan naapureiden kolistelun alakerrasta, missä muut ovat? Yritän terästää kuuloani jotta kuulisin edes pienen kuiskauksen olohuoneesta merkiksi siellä olevasta elämästä, puolisostani ja lapsistamme, mutta kuulen vain hiljaisuuden vaimean huminan joka saa silmäni tuntumaan yhä raskaammilta taistellessani itseäni ylös sängystä. Ikkunasta saapuvasta valon määrästä voin päätellä aamun olevan jo matkalla päiväksi, mutta missä on perheeni? pitäisi nousta keittämään kahvia.
Nousen istumaan, venyttelen käsiäni ojentamalla ne suoriksi sivuille selkäni kaareutuessa tuohon ihanaan tunteeseen jonka se suo unisille lihaksilleni. Ryhdistäydyn, nousen ylös ja suuntaan kulkuni keittiöön kurkkien samalla muihin huoneisiin etsien perheenjäseniäni, turhaan. Saavun keittiöön jossa pöydällä makaa paperi kynä vieressään kuin kaksi vanhaa toveria. Nostan paperin käteeni.

"Mentiin kauppaan,
keitin kahvin ennen lähtöä
se on varmaan aika tuoretta.

Rakastan sinua!"

Ihana lämmin tunne valtaa kehoni ja saa hymyn nousemaan kasvoilleni, etsin heitä katseellani ikkunasta. Minä rakastan sinua.

Lumihiutale

Paiskaan ulko-oven kiinni perästäni, hirveä päivä, niin hirveä, että kihisen kiukusta. Kuinka joku sellainen kuin työkaverini ja pomoni ovat voineet koskaan selvitä tuohon asemaan jossa ovat, tai oikeastaan juuri sen vuoksi varmaan ovatkin.
Ensin kahvipöydässä kyllä kerrotaan ja setvitään kuinka epäoikeudenmukaisesti meiltä vaaditaan aivan liikaa ja kuinka se on työehtosopimuksenkin mukaan väärin ja kuinka asialle pitäisi tehdä jotain, kun sitten menen lupautumaan ottamaan asian puheeksi pomon kanssa kun on muutakin asiaa hänelle niin jopas on työkaverit ehtineet välittämään pomolle tiedon kuinka täällä minä olen tyytymätön järjestelyihin vaikka muiden mielestä hommat menee aivan oikein. Siinä pomon sättiessä minua siitä kuinka en välitä kuin itsestäni työkaverini ovat harvinaisen punakorvaisia töihinsä uppoutuneina aivan kuin he eivät kuulisi koko kovaäänistä keskusteluamme, olisin toivonut, että edes se läheisin työkaverini olisi jollain tavalla ilmaissut asian todellisen laidan, mutta ei.
Silloin päässäni napsahti, heitän työvaatteeni pois ja sanon itseni irti koko firmasta, tulkoon mitä vain niin aina se tämän työn voittaa ja olenpa valmis vaikka hieman maksamaan siitä, että saan tehdä jotain mistä todella pidän. Kotiin kävellessäni kuulen talitiasen titi-tyyttelevän, se kertoo jonkin hyvän olevan jo matkalla.
Ei minun kiukkuni nyt niin kihisevaa tainnut ollakaan, sillä huomaan olevani jo lähes normaali, helpottunut ennemminkin. Otan kaapista piparkakun ja päälle lohkaisen palan Auraa, istahdan keittiön tuolille. Ulkona lumihiutaleet leijailevat rauhallisesti alas omaan tapaansa, vapaina.


Lopuksi vielä ajatusten virkistämiseksi runo johon tänään törmäsin erästä kirjaa lukiessani.

Jumalien keinu

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan -
siksi kuin järjen valon häneltä vievät.

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuilussa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön -
sitten tulkohon tumma yö.

(Eino Leino, Kangastuksia, 1902)

Väsynyt

Väsyttää vietävästi, tuntuu ettei kirjoittaminenkaan onnistu halutulla tavalla. Toivon mukaan tämä menee pian ohi ja saan pääni takaisin sillä tuntuu kuin se olisi vaihdettu johonkin kuoreen joka vain humisee tuulessa ilman ainuttakaan järkevää ajatusta, juuri kun tunnen saavani ajatuksesta kiinni se pakenee käsistäni.
Syytän tästä lääkkeitä joita aloitin syömään jokin aikaa sitten, sivuoireiden pitäisi loppua parissa viikossa, mutta palautuuko pääni siinä samalla, entä jos ajatuksenikin menevät siinä samalla järjestykseen enkä enää löydä sieltä mitään uutta johon tarttua.
Ei ajatustensa kanssa eläminen masennuksessa mitään herkkua ole ja täytyy ottaa huomioon myös läheiset, lapset ja puoliso, joten riski täytyy ottaa ja vaikka uskon, tiedän ja toivon etteivät lääkkeet suoraan ajatuksiini vaikutakaan, mutta jos ahdistus onkin ollut voimavarani, entä jos muutun normaaliksi, sitä en tahoisi.

Laiturilla

Istun laiturilla, Heinäkuun aurinko lämmittää mukavasti kehoani, silloin tällöin pieni tuulen vire tuo järveltä kesäisen järven tuoksun joka saa ajatukseni käväisemään lapsuuden kesissä jolloin ensimmäisiä kertoja sain tutustua tuohon tuoksuun. Muisteluni katkeaa tunteeseen, että joku seisoo takanani, käännyn, en näe ketään, ainoastaan pyyhkeeni jonka olen tiputtanut limsapulloni suojaksi auringon paahteelta.
Pieniä kalanpoikasia käy kuin katselemassa minua veden pinnassa, en tiedä mitä ne oikeasti tekevät, mutta on kiva ajatella niiden uteliaana katselevan minua.
Taas tuo tunne, nousen ylös ja yritän erottaa jonkun joka voisi minua tuijottaa takaani metsästä "Onko siellä joku?!" huudahdan, muttei vastausta. Pelko alkaa hiipimään ajatuksiini, mieleeni alkaa nousemaan kaikkea typerää joita aikuisen ei mielestäni kuuluisi pelätä, mörköjä, piruja, mitä vain mielikuvitus mieleeni tuottaa.
Istun takaisin ja yritän lukea kirjaa jota olen yrittänyt lukea mietteideni lomassa, mutta tuo tunne saa pelkoni kasvamaan sisälläni niin etten kykene siihen, joudun jatkuvasti palaamaan takaisin jo lukemiini lauseisiin.
Nousen ylös, minun on mentävä sisälle rauhoittelemaan itseäni. "Tämä on täysin typerää!" ajatelen astuessani sisälle mökin hämärään.