Elossa

Oloni on hirveä, mahaan koskee ja oksettaa, minä elän! Niin, vaikka oloni on kaikin puolin mitä huonoin näin mahataudissa niin en ole siltikään ollut aikoin näin onnellinen sillä tunnen eläväni, olevani kerta kaikkiaan mitä hirveimmässä olotilassa, mutta elossa.
Tätä ei voi selittää mitenkään järkevästi, mutta on kiva olla kipeä jos muuten ei voi tuntea elämää tai mitä tämä onkaan. :-)

Kuningas

Lattialla makaa yksinäinen pähkinä kuin eksyneenä jonnekin outoon paikkaan minne se ei edes kuulu. Itseasiassa se ei ole edes pähkinä vaikka sitä siksi kutsutaankin, se ei taida itsekään tietää olevansa ennemminkin herne kuin tuohon ylhäiseen pähkinöiden sukuun kuuluva olento.
Se on kulkenut koko elämänsä matkan tuohon kauniiseen harhaan kietoutuneena, niin se on nyrpistellyt nenäänsä pavuille ja riiseille kuin olisi jotain enemmän kuin ne ja kuinka väärässä, niin väärässä se onkaan ollut.
Pian jostain eteisestä saapuu imuri ja vie tuon pähkinän irvikuvan pölypussin syövereihin ja ajan kuluessa se kulkeutuu kaupungin laitamille, kaatopaikalle jossa eräs suuri rotta kaivaa sen esiin kätköstään ja tekee siitäkin lopun täyttääkseen oman vatsansa.
Niin oli sen taival vain petosta ja sukunsa alhaisempi kuin luulonsa, käytöksensäkin oli ala-arvoista, olisiko ollut noin jos olisi tietänyt poloinen oman todellisen paikkansa ja arvonsa siinä suvussa jossa hänelle olisi kuninkaan paikka kuulunut.

Utopia

Millaista on normaalin ihmisen elämä? Onko minun elämäni normaalia, epänormaalia vai jotain siltä ja väliltä? Tahtoisin elää normaalia elämää sellaista kuin kuvittelen normaalin elämän olevan, mutta onko minun elämäni sitten jotain niin ainutlaatuista ettei se ole normaalia? Enpä usko. Kaikki mitä tunnen, koen ja käyn lävitse on joku muukin jo käynyt ja parhaillaankin uskon ihmisten tuntevan samoja asioita kuin minä, joten elän normaalia elämää, mutta en ymmärrä sitä.
Normaali elämä joka kuvitelmissani on normaalia sisältää silloin tällöin surua ja murhetta, iloa ja naurua, jaksamista ja väsymystä, mutta kaikki kuitenkin jotenkin on elävämpää, mutta onko se edes mahdollista, toivonko olemattomia, asioita joita kukaan muukaan ei koe, tavoittelenko utopiaa vai puuttuuko minulta kuitenkin jotain? Jos puuttuu, kuinka voin saada elämäni elämisen arvoiseksi? tiedän, että se jo on sitä, mutta en tunne sitä sillä tavoin.

Viljapelto

Jos voisin, jos vaan voisin, kulkisin pitkin kultaisena hohtavaa viljapeltoa, riipisin jyviä käteeni, heittäytyisin selälleni makaamaan, katselisin valkeita pilvenhattaroita sinistä taivasta vasten, nauraisin puolisoni kanssa jutuillemme, kierisimme pitkin peltoa, olisimme huolettomia kaikesta.
Sitten kuuluu sellainen skrriiiks-ääni ja huomaan katselevani kerrostalon ikkunasta likaisen lumen peittämiä katuja, joku kusettaa koiraansa postilaatikkoon, humalainen hoipertelee keskellä ajokaistaa, lapset huutavat taustalla, ehkä joskus vielä on kesä ja minun viljapelto-hetkeni, ehkä joskus.

Tuumailua

Vastaani kävelee mietteliään näköinen mies jonka näkeminen saa minutkin miettimään asioita. Mitähän tuokin miettii, ajattelen, kunnes en enää ole ollenkaan varma, että miettikö mies todella jotain ja voinko edes olla varma, että yksikään toinen ihminen oikeasti ajattelee yhtään mitään tai onko ketään muuta kuin minä itse olemassa.
Ajauduin tuohon ajatukseen, ajatukseen joka on ollut mielessäni jo aiemminkin, olin silloin yläaste ikäisenä, linja-autopysäkillä kyytiä kouluun odottamassa kun tämä ajatus ensi kerran mieleeni tulvahti. Entä jos mitään muuta ei olekaan kuin minun oma mieleni ja olen itse luonut tämän maailman siellä, kuinka voin tietää? En mitenkään, en kerta kaikkiaan mitenkään, en voi olla varma edes omasta ulkomuodostani ja sen todellisuudesta, ainoa varma asia on, että ainakin silloin olen jotain kun ajattelen, kaikki muu on epävarmaa.
Nyt aikuisena olen saanut lukea muidenkin keksineen tämän samaisen asian, mikseivät olisikaan jos kaikki kerran tapahtuu vain mielessäni ja jos ei tapahdukaan niin en ole niin ainutlaatuinen, ettei joku jo olisi asiaa ennen minua pohtinut.
Tiedän toki, että ajatus on hassu eikä edes todennäköinen, mutta se on mahdollinen ja ansaitsee tulla mietityksi vaikka ajanvietteenä.
Voitko todistaa asiaa suuntaan tai toiseen? et, et mitenkään voi onnistua siinä.

Onnellinenonneton

Olen väsynyt, masentunut, itsetuhoinen, ärtynyt, jaksamaton, mikään ei kiinnosta, tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin, mutta huonosta olostani huolimatta olen tyytyväinen elämääni enkä voi ymmärtää miksi en jaksa elämää jossa minulla on ihan hyvä olla, puoliso, lapset, asunto, ruokaa, vaatteita, tätäkin listaa voisin jatkaa loputtomiin, mutten silti ole tyytyväinen.
Niin, olen tyytyväinen elämääni, mutta en silti ole tyytyväinen siihen. Olen onneton, mutta samalla onnellinen. En osaa keksiä näille vastakkaisisille olotiloille mitään erottavaa tekijää vaikka tiedän etten voi olla yhtäaikaa tyytyväinen ja tyytymätön, onnellinen ja onneton, iloinen ja surullinen, mutta kuitenkin olen.
Onko käsitteeni väristyneet niin ettei onneton ja onnellinen olekaan saman asian vastakohtia ja tämän sama vääristymä vainoaa muitakin tuntemuksiani vai enkö edes ymmärrä noiden asioiden sisältöä ja kuvittelen tuntevani asioita joista minulla ei ole käsitystäkään.
Yksi vaihtoehto on, että kehoni ja mieleni riitelevät keskenään toisen iloitessa ja toisen samalla surressa ja tämä ristiriita saa minut tuntemaan asiat yhtä ristiriitaisesti. Olenko sairas? Toivottavasti, olisi helpottavaa saada kuulla olevansa mieleltään sairas jolloin olisi helpompi vain olla ristiriitainen kun nyt joudun koko ajan kamppailemaan itseni kanssa, että mitä lopultakin olen.

En ymmärrä

Maailmassa on monia asioita joita en ymmärrä tai tajua, mutta yksi suurimmista on kaiken alku ja kehitys. Kuinka on mahdollista, että ennen kuin on mitään pakkautuu yhteen pisteeseen räjähtäen ja purkautuen valtavana energiana synnyttäen ainetta ja ei mitään. Mistä tuo ei mitään sitten syntyi ennen mitään kun ei kerran ollut mitään ja jos se onkin ollut aina niin miksi se on ollut ja mistä sitä on voinut syntyä. Jos ohitamme tämän ja siirrymme vaiheeseen jossa jo alkaa syntymään tähtiä ja planeettoja tästä kaiken alkavasta räjähdyksestä niin sen voin ymmärtää ja tajuta aivan hyvin.
Aikaa kuluu ja pikku hiljaa muodostuu meidänkin tuntemamme aurinkokunta tähteneen ja planeettoineen, mutta sitten yhdellä näistä planeetoista alkaa tapahtua ihmeellisisä asioita, jotenkin jossain sen uumenissa sattuu eri ainekset ja olosuhteet kohdalleen ja syntyy ainetta jota voimme nimittää elämäksi. Elämä jatkaa olemistaan kunnes se vuosien ja ties kuinka monien vuosien kuluessa on muuntautunut joksikin toisenlaiseksi kuin alun alkaen, mutta kuinka tämä kaikki voi tapahtua vain sopivien ainesten keskenään sekoittumalla, en ymmärrä.
Jos hypätään sen yli siten, että elämä on kehittynyt jo kasveiksi ja eri eläimiksi niin niiden kehittymisen ajan saatossa voin ymmärtää, mutta en sitä kuinka tyhjästä voi syntyä elämää joka sitten kehittyy monen monen mutkan kautta ihmiseksikin.
Jos taas hylkäämme edes osittain tämän kaiken ja ajattelemme kaiken alkuun asettajaksi jotain kaikkein korkeinta olentoa joka sanallaan sai planeetat paikoilleen ja kasvit ja eläimet syntymään niin silloinhan kaikki voisi olla tapahtunut vaikka siten kuin aiemmin tuossa kerroin tai millä tavoin tahansa.
Luojaa, Jumalaa ajatellessa meidän täytyy muistaa ettemme voi käsittää Hänestäkään oikeastaan mitään, kuinka Hän on saanut alkunsa? Missä? Millainen? Kuinka? Kysymyksiä riittää Hänestä, mutta Hänen olemassa olonsa on mielestäni ainoa mahdollinen ratkaisu elämän syntymiseen täällä tai miksei muuallakin.
On mielenkiintoista ajatella, että jos maapallo tuhoutuisi elämineen ja jos missään muuallakaan ei olisi elämää niin kuinka suunnattoman suuri ja kaunis maailmanaikkeus jäisi näkemättä, planeetat kiertäisivät ratojaan, tähtiä syntyisi ja kuolisi, eikä ketään, ei ketään olisi siitä todistamassa. En voi uskoa, että niin on tarkoitettu.

Mielikuvitusta

Kuinka voikaan risu tai keppi muuntua moneksi lapsen leikkiessä, milloin miekka, kauha, taikasauva, kävelykeppi, kaveri tai mikä vain voi olla tuo yksi ja ainoa oksan pätkä, mutta ostappa hänelle kaupasta hieno kallis lelumiekka niin ei siitä muuhun sitten olekaan. Pelkkä risu on mielikuvituksen kanssa arvokkaampi kuin valmis lelu jonka kanssa ei kuvitella tarvitse. Annan vielä esimerkin.
Lapseni juoksee keppi jalkojen välissä ja huutaa "Matkaan Epona!" kannustaen taas tänään tuota mahtavaa hevosta laukkaan kohti uusia suuria seikkailuja. Ajattelen tekeväni lapsen leikistä parempaa ja seuraavalla kauppareissulla ostan hänelle oikean keppihevosen.
Keppihevonen tappoi lopulta hevosleikin, makaa jossain sängyn alla kerran pari ratsastettuna. Alkuperäinen keppi on vielä leikissä, se taitaa olla nyt valomiekka, pitäisiköhän pikku jedille ostaa kaupasta oikea leluvalomiekka...

Salainen maailma

Pieni lapsi työntää päätään pesukoneeseen ja äkkiä, aivan silmänräpäyksessä tuo pieni ihminen on kadonnut kokonaan näkyvistä koneen sisään, ei kuulu ääntäkään, on aivan pimeää tuon lapsen istuessa jossain, jossain salaisessa paikassa jonne ihminen ei ole koskaan aiemmin saanut kurkistaa.
Tiedän tämän sillä minä olin tuo lapsi ja muistan kuinka ryömiessäni pesukoneen rumpuun oli kuin olisin kulkenut ilman ja vedenpinnan rajan läpi, niin suuri oli tuo muutos näiden kahden, pesurummun ja todellisen paikkani välillä.
Pian luokseni asteli pieni kurttuinen mies, kuin lastenohjelmien tonttu tai kotihaltija joka pitää kättään suullaan kallistellen päätään minua kummastellessaan. Pian hän ojentaa kuitenkin kätensä ja aloittaa puhuttelemaan minua minun nimelläni ja saan kuulla häneltä ihmeellisiä asioita tästä paikasta ja kuinka meidän maailmastamme kadonneet muinaiset olennot, peikot, lohikäärmeet, haltijat ja muut menneisyyden haamut olivat muuttaneet tähän piilotettuun maailmaan turvaan meiltä ihmisiltä ja kuinka he olivat muinaisilla taioilla ja taikakaluillaan jakaneet nämä maailmat ja lukinneet ne niin ettei toisesta voinut enää toiseen kulkea samoin kuin ennen näden maailmojen olless lähes yhtä.
Nykyään portti näiden kahden maailman välillä avautuu vain näiden muinaisten kansojen kerätessä tarvitsemaansa tarveainetta, yleensä kangasta tai lankaa jota he saavat yleensä meidän ihmisten sukista, ne kun ovat runsaslukuisia ja eikä yleensä vain toisen sukan puuttuminen aiheuta suurempaa kummastelua meidän ihmisten mielissä, mutta nyt oli portti jostain syystä unohtunut auki ja minä olin putkahtanut sieltä tänne heidän keskelleen jossa olinkin todellinen nähtävyys, kovin moni kun ei ollut ihmistä koskaan nähnyt saati edes uskonut ihmisiin. Hekin jotka tiesivät meidän olemassaolosta vaikenivat tiedoistaan yhteisen turvallisuuden nimissä.
Tälläkin seikkailulla oli loppunsa, minulle avattiin portti josta astuessani putkahdin vaatehuoneeseemmme ja en enää koskaan päässyt näkemään tuota toista maailmaa, mutta joskus, silloin tällöin aavistin jonkin sieltä käyneen lainaamassa jotain tavaraa ja saatoin ehkä joskus nähdä vilaukselta tuota vanhaa kurttuista tonttuakin, ihan vain sivusilmällä pienen vilauksen.

Varis

Varis tepastelee lumessa pysähtyen välillä katselemaan ohi ajavia autoja, se tarkkailee meitä, olen siitä varma sillä tämä samainen varis viettää yönsä kotini vieressä olevan kuusen oksalla tuijottaen minua koko yön, kuin vahtien, tarkkaillen, sen täytyy olla sama varis, varis jonka jalka on vahingoittunut niin ettei se pysty kunnolla kävelemään vaan joutuu kulkemaan hieman pomppien.
Huomasin tämän variksen ensimmäisen kerran erään kesäisen ukkosmyrskyn aikana, katselin ikkunasta salamointia kun salama sitten valaisi tuon yksinäisen olennon oksalla, vettä valuvana reppanana katsovan minua, en voinut olla hymyilemättä sille ja aivan kuin se olisi nyökännyt minulle kuin merkiksi, merkiksi jostain tuntemattomasta.
Nyt varis löysi maasta jotain syötävää ja otti sen nokkaansa, se katsoo minua ja ponkaisee samalla lentoon tuo herkkupala suussaan. Illalla se taas tulee makuuhuoneeni ikkunan taa oksalleen, katselemaan minua kun nukun, se on vartijani joka seuraa minua kaikkialle.

Puhditonta pohdintaa

Tänään olen väsynyt, väsynyt etten jaksanut nousta viemään lastani esikouluun. Poden huonoa omaatuntoa asiasta, asiasta joka ei vakavuudessaan kovin korkealle kohoaisikaan.
Sain sentään laitettua hakemuksen koulupaikasta, en usko pääseväni, mutta yritän kuitenkin, onhan siten edes toivoa.
Oloni on epätodellinen, kuin en olisi oikeasti olemassa, kuin seuraisin maailmaa jonkun toisen silmin, ilman tuntemista elämästä, kuin en olisi elossa. Kuitenkin minun täytyy olla olemassa, olemassa jossain joka tuntuu kuin toiselta maailmalta, kuin ruumiini maailman ja mieleni maailman välillä olisi jokin juopa joka erottaa nämä toisistaan. Näkyvä maailma jossa ruumiini asuu tuntuu tunkkaiselle ja ahdistavalle, mutta maailma jossa mieleni majailee on jotain, jotain muuta.
Eivätkä nämä kaksi maailmaa voi yhdistyä, näkyvä ja näkymätön, ääreellinen ja ääretön, kuinka ne voisivatkaan, mutta miksi minä tunnen ja näen tämän maailmojen eron ja rajan, en tiedä, enkä jaksa välittää, olen kuitenkin kiitollinen asiasta.

Pääskynen

"Saanko lentää langalle, levittää siipeni taivaalle" kysyy pieni pääskynpoikanen äidiltään.
"Olet vaaralle altis astuessasi ulos pesästäsi, en voi olla turvanasi lennollasi, mutta koska rakastan sinua, annan sinun lähteä, koettamaan siipiäsi vahvistuaksesi" sanoo äiti pienoisen päätä hellästi siivellään silittäen. Poikanen katsoo äitiään ja nyökkää ymmärtävänsä, ponkaisee itsensä ulos pesästä levittäen nuo hauraat siipensä ilman virtojen vietäväksi.

Juntturassa

Pientä lumitihkua tupruttaa ulkona, pitäisi lähteä sinne itsekin, vetämään lapsia pulkassa, hakemaan sisartaan koulusta.
Tuulee, taivas on pilvessä, tämä päivä on aivan toisenlainen kuin eilinen jolloin taivas oli selkeä, ei tuulen hiventäkään.
Mieleni on kuin päivän sää, ei oikein mitään, mutta kuitenkin ärsyttävästi tuuli tupruttaa pientä hilettä naamalle kävellessäni.
Mielikuvituksenikin on sekaisin, yritän saada sieltä ulos jotain kirjoitettavaa, mutta sieltä tulee vain sekamelskaa josta en saa neulottua mitään kestävää.

Elämän tarkoitus

Mikä on elämämme tarkoitus? Tätä olen koko elämäni ajan silloin tällöin ohimennen miettinyt ja koska tämä nyt taas nousi mieleeni miettiessäni koulukseen hakeutumista voisin kirjoittaa jotain siitä mitä olen oppinut kyseisestä asiasta.
Olen kuullut, muutamia ehdotuksia elämän tarkoitukseksi, tässä muutama: tehdä työtä, perustaa perhe, pitää hauskaa ja sitten näiden eri yhdistelmiä ja onhan niitä tarkoituksia enemmänkin, mutta en niitä tähän hätään useampaa jaksanut keksiä koska se olisi merkityksetöntä sillä mikään noista tai niiden yhdistelmistä ei voi olla elämän tarkoitus.
Olen tällä hetkellä siinä ajatuksessa, että olemme kuin perhosen toukkia joiden ainoa tarkoitus on kasvaa jotta ovat valmiina muodonmuutokseen jossa toukka "kuolee" niin ettei lopullisessa muodossa ole soluakaan samaa kuin toukassa. Samoin ajattelen elämämme päämäärän olevan kuolemassa jota kohden aloitamme kulkumme välittömästi elämän syttyessä sisimpäämme ja matkamme aikana ravitsemme itseämme valmistautuen tuohon muodonmuutokseen, kuolemaan tullaksemme joksikin muuksi.
Emme kuitenkaan niin kuin edellä haivaitsemme voi pitää kuolemaakaan elämän tarkoituksena, sehän olisi kuin pitäisi lahjana itse lahjapakettia eikä sen sisältöä, joten elämän tarkoitus löytyy kuoleman tuolta puolen ja siitä syystä yritän ravita itseäni oikeanlaisella ravinnolla jotta kuollessani syntyisin sellaiseksi kuin minun on tarkoitettu, siinä on mielestäni elämän tarkoitus.

Ihminen on vain ruoko, haurainta luonnossa, mutta ajatteleva ruoko. Koko maailmankaikkeuden ei tarvitse asettua aseisiin musertaakseen hänet, höyry, tilkka vettä riittää hänen surmaamiseensa. Mutta vaikka maailmankaikkeus musertaisi ihmisen, hän olisi kuitenkin surmaajaansa ylevämpi, sillä hän tietää kuolevansa, tietää maailmankaikkeuden ylivoiman. Maailmankaikkeus ei tiedä siitä mitään. (Blaise Pascal)

Puutarha

"Saanko minä vetää Simoa, saanko?" kysyy pikku Inkeri joka tahtoo vetää veljeään pulkassa. "Älä vielä, haetaan Riku ensin eskarista niin tulomatkalla voit sitten vetää kun ei ole mihinkään kiirettä." Vastaa isä vetäen pulkkaa jossa kaksi lasta istuu jalat pulkan reunojen yli harottaen. Tämä on niitä harvoja kertoja kun he kaikki ovat hakemassa Rikua jalkaisin, autolla he kyllä ovat useastikin kaikki olleet hakemassa, mutta tänään äiti on ottanut auton ja isä joutuu hakemaan hänet nyt jalkaisin kahden pienemmän kanssa. Onneksi ilma on mitä mainioin tähän pieneen reippailuun sillä pakkasta on vain seitsemän astetta eikä tuulikaan ole vastuksena, ainoastaan jos jostain voisi napista niin taivas on pilvessä, mutta jos se olisi selkeä, olisi pakkastakin enemmän joten sitä ei lasketa.
"Saadaanko me oikaista tuolta?" kysyy Simo äkkiä oisoittaen kaupan pihaan joka on hieman sivussa kävelytieltä. "No, oikaiskaa, mutta muistakaa, että siinä voi ajaa autoja." Siinä samassa pulkka tyhjenee ja kaksi lasta lähtee juoksemaan pitkin pihaa isoveli edellä ja pikkusisko monta askelta taaempana molemmat huutaen "Mepä voitettaan, mepä voitettaan isi!" Isän täytyy hidastaa askeliaan ettei hän joudu liian kauaksi näistä kahdesta oikaisijasta joiden oikoreitti on kaksi kertaa pidempi kuin vain normaalisti kävelytietä kulkemalla.
"Me voitettiin!" tulee kuin yhdestä suusta heidän palatessa takaisin kävelytielle ja voi onnellisia ilmeitä noiden pienten naamalla heidän kömpiessään takaisin pulkkaan voitettuaan isänsä tuossa elämää suuremmassa kilpajuoksussa.
Koululle saavuttuaan Riku on jo ulko-ovella odottamassa hakijaansa ja heipat opettajalleen sanottuaan syöksyy ulos sisarustensa ja isänsä luo alkaen selittämään tohkeissaan päivän tapahtumista. Kotimatkalla he pysähtyvät vielä lumikasalle kiipeilemään ja laskemaan pyllymäkeä. Rikun, Simon ja Inkerin rymytessä lumessa isäkin onnistuu saamaan kiinni lapsuuden lumikasojen tuoksun jota ei ole kokenut sitten lapsuutensa lumileikkien. Ehkä hänellä on vielä toivoa, toivoa saada kiinni kadottamastaan elämästä joka on tuo taianomainen tuoksujen ja tunteiden puutarha.


Kirjoittaminen oli tänään erityisen vaikeaa, en tiedä mitään järkevää syytä siihen, mutta heitetään loppuun jotain ainakin melko järkevää.

Lapsuuden etu on, että kauneus, ylellisyys ja onni ovat kaikki syötäviä. (Simone de Beauvoir)

Mistä alkaisin

Mistä alkaisin? Tätä olen tässä nyt muutaman minuutin miettinyt ja aloitan siitä ettei lähde kirjoitus käyntiin. Johtuneeko siitä, että olotilani on hieman alaviereinen joka on huonoin mahdollinen mielentila ammentamaan yhtään mitään sisältäni. Oikein maassa ollessani sisimpien kaivelu ja mietteiden kirjoittaminen tai muuten niiden ulos saattaminen tuovat helpotusta edes jollain tavalla vaikkei se huonoa oloa pois viekkään, mielen ollessa korkealla taas luonnistuu mikä vain niin, että kaikki tuntuu onnistuvan ja homma pysyy vielä mielenkiintoisenakin, mutta nyt, vain sellaista harmaata massaa, sumua.
Jo eilen oli tällainen päivä joten fuskasin kirjoittamisen suhteen viskaamalla jonkin vanhan kirjoituksen jonka olin jättänyt luonnokseksi julkaisematta, mutta oppimisen takiahan minä täällä kirjoitan joten kirjoitetaan sitten väkisin vaikka väkisin kirjoittamisesta.
Turhaa, niin turhaa on taas kaikki tänään, mutta siitä löytyykin jo tarkoitusta päivään ylenmäärin.(Ihan oikeasti)