Harmaa

Harmaa, tai ei edes harmaa ole kyllin harmaa sana ilmaisemaan ulkona olevaa säätä, on jälleen syksy. Katselen kaihoisasti pilvien raosta hieman paistavaa punaista taivaan rantaa, tiedän auringon olevan siellä jossain, kuin piileskelemässä minua, vältellen kuin olisi häpeissään tulevan talven vuoksi jolloin hänellä on jokin tärkeämpi kuin minä, joku jonka luona viipyy kauemmin kuin minun, hän käy vain hieman näyttäytyen, ohimennen, kuin säälien minua joka värjöttelen talven pimeyden saapumista odottaen.
Pelkään tuota hirveää pimeää joka syö kaiken voimani, saadakseen voimaa taistella auringon langettamaa valoa vastaan, epätoivoisena kuin poikasiaan suojeleva eläin, tehden kaikkensa jo valmiiksi hävityssä näytelmässä, tarttuen viimeiseen oljenkorteen, ehkä. Tuo Ehkä saa niin monet tarttumaan siihen kuin se voisi pelastaa, mutta siltikin, kaikki, niin turhaa ja lopputulos on väistämätön, pimeä ei koskaan voi voittaa, ei koskaan.
Vettä, jälleen vettä, huomaan tuulen joka tuo jostain tuoksun, tuo tuoksu on tulevan talven tuoksu, se on siis jo lähellä, tulossa kuin varkain, yllättäen niin kuin aina, vaikka tulon voikin aavistaa, ei tarkkaa hetkeä voi tietää, se täytyy vain kokea.

Neljän kuukauden tauko

Aikaa on jälleen kulunut paljon sitten viime kerran tai oikeastaan se aika minnekkään ole kulunut, minä vain olen ollut sen ulkopuolella enkä ole huomannut sen kulkua nurkan takaa.
Miksi aika siten tuntuu kiihdyttävän askeliaan juuri minun kohdallani, miksi se ei matele kuin lapsena mummolan olohuoneessa ukin ja mummon nukkuessa päiväuniaan? Ehkä aika todellakin kuluu tänään nopeammin kuin 20 vuotta sitten tai minun ajantajuni on jollain tapaa muuttunut, kuka tietää? kuka voi sen todistaa puoleen jos toiseen? samassa ajassahan täällä kaikki eletään ja jokaisella on vain se minkä itse kokee itsellään olevan ja mielipiteistähän on turha kiistellä. Joku voi nyt todeta, että eihän se aika minnekkään ole muuttunut, voinhan sen jo todistaa tähdistä, atomeista, mistä sen nyt kaikkialta sitten voisikaan, kun ei sitä voi, sillä jos aika muuttuu, muuttuu kaikki muukin.

Yritän jälleen kerran astua tähän kirjoittamisen maailmaan sen pienen salaisen oven kautta jonka kautta voin siihen kömpiä kuin pieni lapsi sängyn alla rymytessään. Jos vain mahdun, sillä tuo pieni ovi näyttää pienemmältä kuin muistinkaan ja en tiedä kuinka täynnä olenkaan, niin itseäni kuin kaikkea muutakin turhaa jotka vatsalleni on muodostanut suurempia tahi pienempiä makkaroitaan, ehkä olen hoikempi kuin viimeksi, ehkä olenkin paremmassa kunnossa ja pääsen solahtamaan tuohon taianomaiseen maailmaan kuin tuosta vaan, ilman ähräystä ja ponnisteluja.

Jälleen on se aika, että minulla on hirmuiset luomisen tuskat, mieleni tekisi piirtää, maalata, rakentaa, veistellä ja kirjoittaa. Valitsen nyt kirjoittamisen ja ehkä teen kaiken muunkin, mutta siinäkin on vaaransa, voin painua jälleen siihen upottavaan suohon josta ylös pääseminen ei ole aina niinkään varmaa.


- Ole kaikessa kohtuullinen. (Thales)