Harmaa, tai ei edes harmaa ole kyllin harmaa sana ilmaisemaan ulkona olevaa säätä, on jälleen syksy. Katselen kaihoisasti pilvien raosta hieman paistavaa punaista taivaan rantaa, tiedän auringon olevan siellä jossain, kuin piileskelemässä minua, vältellen kuin olisi häpeissään tulevan talven vuoksi jolloin hänellä on jokin tärkeämpi kuin minä, joku jonka luona viipyy kauemmin kuin minun, hän käy vain hieman näyttäytyen, ohimennen, kuin säälien minua joka värjöttelen talven pimeyden saapumista odottaen.
Pelkään tuota hirveää pimeää joka syö kaiken voimani, saadakseen voimaa taistella auringon langettamaa valoa vastaan, epätoivoisena kuin poikasiaan suojeleva eläin, tehden kaikkensa jo valmiiksi hävityssä näytelmässä, tarttuen viimeiseen oljenkorteen, ehkä. Tuo Ehkä saa niin monet tarttumaan siihen kuin se voisi pelastaa, mutta siltikin, kaikki, niin turhaa ja lopputulos on väistämätön, pimeä ei koskaan voi voittaa, ei koskaan.
Vettä, jälleen vettä, huomaan tuulen joka tuo jostain tuoksun, tuo tuoksu on tulevan talven tuoksu, se on siis jo lähellä, tulossa kuin varkain, yllättäen niin kuin aina, vaikka tulon voikin aavistaa, ei tarkkaa hetkeä voi tietää, se täytyy vain kokea.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti