Tammikuun pakkasia

Katselen ulos ikkunasta kädessäni muki täynnä tuoretta kahvia, horppään sitä hieman, mutta se on vielä liian kuumaa juotavaksi.

Viimeinkin on useita päiviä kestänyt lähes kolmenkymmenen asteen pakkanen lauhtunut noin kahdenkymmenen asteen tienoille ja ulkona on todella kaunista, niin kaunista, että mieleni tekee lähteä kävelemään tuonne raikkaaseen talviseen kylmään.

Otan siemauksen kahvia ja uppoudun kuvittelemaan kuinka kävellessäni pakkanen nipistelee pienen pienillä sormillaan poskiani ja muuttaa ulos tulevan hengitykseni valkeaksi höyryksi.

Katselen kuinka huurteisten puiden takaa nousee savua, joku pitää uunissaan tulta joka saa puut ritisemään ja napsahtelemaan ja mielyttävä savun haju täyttää asunnon, otan jälleen kulauksen kahvia mukistani.

Päätän lähteä lasteni kanssa pulkkamäkeen, menen eteiseen ja puen vaatteet päälleni, hörppään mukin pienen irvistyksen saattelemana tyhjäksi, kahvi on kylmää.

A(H1N1)v

Miksi minä olen huono ihminen kun otan sikainfluenssarokotteen? En minä oikeasti tietenkään sen huonompi ole, mutta sellainen tunne tulee kun kuulee ihmisten keskustelevan rokotteesta ja sen ottamisesta ja heidän puheen sävynsä on jollain tapaa ylimielinen koko tautia kohtaan niin, että rokotteen ottajat kuulostavat pelkureilta ja tyhmiltä sillä eihän se ole tavallista nuhakuumetta kummempi tauti.
Tässä se outous juuri piileekin sillä jos aikaisempina vuosina riskiryhmään kuuluvana kerroin käyneeni ottamassa rokotteen joskus tulevaa influenssaa vastaan saan vastaukseksi myönteisiä kommentteja siitä kuinka on hyvä otta rokote kun sellaisen kerran saa, mutta nyt tilanne on toinen sillä olen typerys ja alemman luokan kansalainen ottaessani rokotteen mahdollista sikainfluenssaa vastaan. En ymmärrä.
Luulen kaiken johtuvan tämän sairauden alun dramaattisuudesta ja sen tappavasta voimasta siellä Meksikon seuduilla. Nämä ihmiset olivat silloin aivan kauhuissaan ja juttelivat iltapäivälehtien lööpeistä tukkien kauppojen ulko-ovien edustatkin päivitellessään kuinka tässä vielä käykään meille poloisille jos se tänne pohjolaankin saapuu lentokoneiden mahdollistaessa ihmisten nopean liikkuvuuden maasta toiseen, moni heistä oli valmis sulkemaan lentoliikenteenkin sikainluenssamaista meidän kotosuomeen.
Kun tauti sitten paljastuikin ei niin tappavaksi, alkoivat nämä ihmiset kääntämään kelkkaansa ja puhumaan etteihän tuo ole kovin kummoinen tauti, tavallisen nuhakuumeen veroinen jonka seurauksena korkeintaan pari päivää ollaan töistä pois ja sitten nopeasti takaisin.
Rokotteiden valmistuessa ja saapuessa kohti kotimaatamme alkoi puheet rokotteen ottamisesta ja siitä kuinka rokoteohjelman mukaan edetään. Moni alkoi puhumaan kuinka rokotetta ei ole edes testattu tarpeeksi ja kuinka siitäkin voi tulla vaarallisia jälkiseuraamuksia rokotteen ottajalle ja eihän se edes ole kuin pieni lentsu joka sairastetaan pois sen sattuessa kohdalle.
Kun sitten kerrot ottavasi rokotteen kun sen aika kohdalle tulee niin nämä sankarit rintaansa röyhistellen ja vitsiä asiasta väännellen vähättelevät koko rokotteen tarpeellisuutta ja kuin on ylireagointia koko touhu.
Ymmärrän toki heitäkin sillä ei tuo perusterveelle ihmiselle ole kovinkaan vaarallinen, mutta tavallinenkin kausi-influessakin tappaa ihmisiä suomessa joka vuosi, joten riskiryhmään kuuluvien on mielestäni järkevää ottaa kyseinen rokote ilman muuta vastaan kun sellainen kerran on saatavilla ja ei taudin vaarallisuutta heille pidä mennä vähättelemään.
Onhan tuohon kuollut joitakin aivan terveitä nuoria ilman mitään syytä, joten ottakoot jokainen joka rokotteen haluaa ja jokainen joka ei rokottetta tahdo, jättäkööt ottamatta, jokaisen oma asiahan se on.

Metsä

Tom katseli kuinka nuo vanhat puut vetivät ylös juuriaan samalla latvojaan hitaasti puolelta toiselle huojuttaen saadakseen ne nousemaan syvältä maan tiukasta syleilystä josta ne olivat nostaneet tarvittavan ravinnon puiden viettäessä määrättyä lepoaan jo vuosituhansien ajan. Kauan ennen lepoaan puut olivat kulkeneet maalla kuin mikä tahansa toinen eläin tai kasvilaji, mutta puiden vielä lisääntyessä niiden kohtalona oli joutua lepoon jo aikaisemmin leponsa aloittaneiden kasvien seuraksi.
Vuosituhannet kuluivat eikä kukaan enää tuntenut puiden todellista luontoa niin, että niiden arvostus liittyi enää siihen kuinka hyvää tavaraa mistäkin lajista saadaan tuotettua ja niitä käytettiin häikäilemättömästi hyväksi kunnes nyt, nyt oli puiden aika, nyt oli heidän aika lopettaa lepo ja ilmaista todellinen olemuksensa heitä riistäneille ihmisille.
Tom katsoi piilostaan suuren kiven takaa kuinka hänen ympärillään valtavat kuuset ja männyt seuranaan kauniit koivut ja isiensä ja äitiensä vierellä vesat nuo nuoret ja taipuisat puiden alut kulkivat suurena metsänä eteenpäin runnoen kaiken ihmisen heiltä riistämällä tekemän tieltään kuin ei mitään, niin valtava oli tuon metsän voima sen laajetessa puiden liikkeiden mukaan. Siinä samassa Tom huomasi kuinka suuri vaahtera astui hänen piilopaikkansa luo ja näytti aivan siltä kuin tuo suuri puu olisi katsonut häntä ja mittaillut näkymättömillä silmillään mikä hän on.
Tiedättekö sen virneen joka pienellä pojalla on hänen repiessä kärpäseltä siipiä tai lukilta jalkoja? Sellainen nousi myös tuon vaahteran rungolle sen katsellessa tuota ihmistä piilossaan kiven takana.
On täysikuu ja ilma on viileä, puut jatkavat kulkuaan. Huomenna aamu sarastaa puiden aikakauden alkua.

Järkäle

Kivi, tuo kivi on ollut paikallaan varmaankin aina ja luulenpa sen syntyneenkin tuossa kohden, kohdassa jossa se on tänäänkin, nyt keskellä peltoa.
Lapsena olen leikkinyt monet leikit sen päällä ja minua aiempien sukupolvien lapsetkin ovat sillä kiipeilleet ja kaivertaneet piirroksiaan sen kylkeen, jättäneet jälkeensä jotain itsestään, jotain minkä vielä tänäänkin voi kuulla tuon kiven luona ollessaan. Se on menneiden aikojen ääni, ilon ja riemun ääniä, kesäisiä päiviä, lasten ääniä jo menneiltä sukupolvilta.
Tämä kivi oli lapsena se maailman suurin kivi niin minulle kuin toisillekin kylämme lapsille. Nykyään se on vain suuri kivi, mutta siinä on silti tänäänkin jotain aikojen tuomaa kunnioitettavaa jylhää karismaa jota monikin ohi kulkiessaan kääntyy katsomaan.
Nyt pellon toisella laidalla näkyy työkoneita, suuria ja mahtavia nekin, niillä tehdään tähän tien ja kivi saa väistyä sen edellä. Se on vain kivi, mutta silti sen mukana menee jotain sukupolvia kestänyttä, jotain suurempaa kuin vain tuo mahtava kivi.
Mikään ei ole ikuista.

Kirjoittamisesta

Olo on kuin urheilijalla jolla on kaikki mahdollisuudet voittaa ja kaiken todennäköisyyden mukaan hänen pitäisikin niin tehdä, mutta jotain menee pieleen, hän ei vain voita vaikka kuinka repisi koska häneltä puuttui se "rentous" jonka avulla saavutetaan jo paljon. En tarkkaan tiedä mitä tuo rentous pitää sisällään, onko se vain itseluottamusta vai ihan vain tavallista rentoutta vai onko se jopa jotain täysin yliluonnollista lennokkuutta hoitaa asiansa, en tiedä.
Vertaukseni on siitä huono etten ole mitään voittamassa saati edes kilpailemassa, yritän vain kirjoittaa, mutta saadessani jotain aikaiseksi mieleni tekee oksentaa, niin etovana tuo teksti jälkeenpäin näyttäytyy tietokoneen näytöltä. Ehkä se menee yliyrittämiseksi tai kirjoittamiseksi ilman oikeata ajatusta kirjoittamastaan asiasta. Ärsyttää, olisi mukava kirjoittaa siten, että itsekin voisi samanlaista tekstiä mielellään lukea ja mistä itsekin oikeasti tykkäisi. Ehkä minusta ei vain ole kirjoittamaan tai ehkä nuo maailman mahtavimmatkin kirjoittajat suoltavan välillä sata sivua tekstiä joista vain kymmenen on kelvollista julkaistavaksi ja ne huonommat erottuvat juuri siinä etteivät he heitä mitään hukkaan, minä tosin olen vielä huonompi sillä en saa edes pientä tekstin pätkää kirjoitettua josta saisin edes yhden kunnon virkkeen talteen otettavaksi. Blogissani on sen kymmenen valmiiksi kirjoitettua luonnosta joista ei edes muokkaamalla saa aikaiseksi mitään sellaista jonka viitsisin julkaista. Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu jostain syystä mukavalta, toisin kuin aiemmin pävällä kirjotitamani puurros jonka julkaisinkin, mutta jouduin sen myöhemmin poistamaa sillä se oli niin ristiriidassa kaiken sen kanssa kuinka tahtoisin kirjoittaa, ei niinkää sen mitä tahtoisin.

Harmaa

Harmaa, tai ei edes harmaa ole kyllin harmaa sana ilmaisemaan ulkona olevaa säätä, on jälleen syksy. Katselen kaihoisasti pilvien raosta hieman paistavaa punaista taivaan rantaa, tiedän auringon olevan siellä jossain, kuin piileskelemässä minua, vältellen kuin olisi häpeissään tulevan talven vuoksi jolloin hänellä on jokin tärkeämpi kuin minä, joku jonka luona viipyy kauemmin kuin minun, hän käy vain hieman näyttäytyen, ohimennen, kuin säälien minua joka värjöttelen talven pimeyden saapumista odottaen.
Pelkään tuota hirveää pimeää joka syö kaiken voimani, saadakseen voimaa taistella auringon langettamaa valoa vastaan, epätoivoisena kuin poikasiaan suojeleva eläin, tehden kaikkensa jo valmiiksi hävityssä näytelmässä, tarttuen viimeiseen oljenkorteen, ehkä. Tuo Ehkä saa niin monet tarttumaan siihen kuin se voisi pelastaa, mutta siltikin, kaikki, niin turhaa ja lopputulos on väistämätön, pimeä ei koskaan voi voittaa, ei koskaan.
Vettä, jälleen vettä, huomaan tuulen joka tuo jostain tuoksun, tuo tuoksu on tulevan talven tuoksu, se on siis jo lähellä, tulossa kuin varkain, yllättäen niin kuin aina, vaikka tulon voikin aavistaa, ei tarkkaa hetkeä voi tietää, se täytyy vain kokea.

Neljän kuukauden tauko

Aikaa on jälleen kulunut paljon sitten viime kerran tai oikeastaan se aika minnekkään ole kulunut, minä vain olen ollut sen ulkopuolella enkä ole huomannut sen kulkua nurkan takaa.
Miksi aika siten tuntuu kiihdyttävän askeliaan juuri minun kohdallani, miksi se ei matele kuin lapsena mummolan olohuoneessa ukin ja mummon nukkuessa päiväuniaan? Ehkä aika todellakin kuluu tänään nopeammin kuin 20 vuotta sitten tai minun ajantajuni on jollain tapaa muuttunut, kuka tietää? kuka voi sen todistaa puoleen jos toiseen? samassa ajassahan täällä kaikki eletään ja jokaisella on vain se minkä itse kokee itsellään olevan ja mielipiteistähän on turha kiistellä. Joku voi nyt todeta, että eihän se aika minnekkään ole muuttunut, voinhan sen jo todistaa tähdistä, atomeista, mistä sen nyt kaikkialta sitten voisikaan, kun ei sitä voi, sillä jos aika muuttuu, muuttuu kaikki muukin.

Yritän jälleen kerran astua tähän kirjoittamisen maailmaan sen pienen salaisen oven kautta jonka kautta voin siihen kömpiä kuin pieni lapsi sängyn alla rymytessään. Jos vain mahdun, sillä tuo pieni ovi näyttää pienemmältä kuin muistinkaan ja en tiedä kuinka täynnä olenkaan, niin itseäni kuin kaikkea muutakin turhaa jotka vatsalleni on muodostanut suurempia tahi pienempiä makkaroitaan, ehkä olen hoikempi kuin viimeksi, ehkä olenkin paremmassa kunnossa ja pääsen solahtamaan tuohon taianomaiseen maailmaan kuin tuosta vaan, ilman ähräystä ja ponnisteluja.

Jälleen on se aika, että minulla on hirmuiset luomisen tuskat, mieleni tekisi piirtää, maalata, rakentaa, veistellä ja kirjoittaa. Valitsen nyt kirjoittamisen ja ehkä teen kaiken muunkin, mutta siinäkin on vaaransa, voin painua jälleen siihen upottavaan suohon josta ylös pääseminen ei ole aina niinkään varmaa.


- Ole kaikessa kohtuullinen. (Thales)