Järkäle

Kivi, tuo kivi on ollut paikallaan varmaankin aina ja luulenpa sen syntyneenkin tuossa kohden, kohdassa jossa se on tänäänkin, nyt keskellä peltoa.
Lapsena olen leikkinyt monet leikit sen päällä ja minua aiempien sukupolvien lapsetkin ovat sillä kiipeilleet ja kaivertaneet piirroksiaan sen kylkeen, jättäneet jälkeensä jotain itsestään, jotain minkä vielä tänäänkin voi kuulla tuon kiven luona ollessaan. Se on menneiden aikojen ääni, ilon ja riemun ääniä, kesäisiä päiviä, lasten ääniä jo menneiltä sukupolvilta.
Tämä kivi oli lapsena se maailman suurin kivi niin minulle kuin toisillekin kylämme lapsille. Nykyään se on vain suuri kivi, mutta siinä on silti tänäänkin jotain aikojen tuomaa kunnioitettavaa jylhää karismaa jota monikin ohi kulkiessaan kääntyy katsomaan.
Nyt pellon toisella laidalla näkyy työkoneita, suuria ja mahtavia nekin, niillä tehdään tähän tien ja kivi saa väistyä sen edellä. Se on vain kivi, mutta silti sen mukana menee jotain sukupolvia kestänyttä, jotain suurempaa kuin vain tuo mahtava kivi.
Mikään ei ole ikuista.