Voisin itkeä, huutaa, parkua, mutta en saa ulos pienintäkään ääntä jolla voisin helpottaa tuskaani joka velloo sisälläni. Tuo ikävä surumielisyyden neste aloitti kerääntymisensä sisääni juuri sillä samaisella hetkellä kun huomasin ajatusteni olevan jälleen kirkkaita ilman tuota sekavuuden vauhdikasta temmellystä, mutta hintana tuon myrskyisän mieleni tyyntymiseen on hiljalleen kasvava surumielisyys jonka tiedän tai pelkään kasvavan hiljalleen täydeksi masennuksen ja melankolian hirveimmäksi helvetiksi.
Kuinka voisin laskea itsestäni ulos tuota kuolettavaa myrkkyä joka yrittää turmella minut? Kuka yrittää murhata minut ensin jännittämällä minut äärimmilleen ja kuin taikaiskusta palauttaa hetkeksi, vain hetkeksi tuohon ihanaan rauhaliseen olotilaan johon tuon hirveän kuoleman nesteen keräytyminen saa hiljalleen aikaan hirveitä mieleni kuvia jotka kuin nauraen irvokkaasti aloittavat pyörimisensä mieleni syövereistä.
Tiedän, tiedän, että kun selviän tästä saan taas joskus muutaman ihanan normaalin päivän jolloin jaksan ja voin nauttia perheestäni kunnes vaaka aloittaa hitaan vajoamisen tasapainoisesta asemastaan kohden tuota toista ääriasentoaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti