keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Hulluus
Seison ylväänä, mieli iloisena toiveita täynnä, suuria odotuksia tulevaisuudelta kun sitten seuraavassa hetkessä en uskalla veistä käteen ottaa etten itseäni sillä surmaa, viillä ihan vain vähän kuolettavasti. Minun on paettava, paettava mieleni kurimuksia, piiloudun kiven rakoon ja odotan, että tuo peloittava tunne on askeltanut ohitseni, niin ettei varjoakaan siitä näy. Nousen ylös, nousen pois kolostani, vastaani tulee ystäviäni, hymyssä suin naureskellen, yhdyn nauruun, poistumme horisonttiin. Kukaan ei tiedä, ei tiedä mitä pelkään, en edes minä itse.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Huomasin että olit alkanut luontoblogini seuraajaksi. tervetuloa mukaan joukkoon ja kiitos huomionosoituksestasi.
VastaaPoistaNiinhän meillä on heikot hetkemme ja pelkomme. Itse kullakin. Joskus vaan epätoivo valtaa mielen. Sitä vastaan täytyy yrittää taistella. Se ei saa viedä koko kättä. Helppoa se ei aina ole.